38

Tänään on syntymäpäiväni. Kolmekymmentäkahdeksan vuotta.

En tiedä onko se paljon vai vähän, ehkä molempia.

Olen ollut täysi-ikäinen kaksikymmentä vuotta, aikuinen ehkä kymmenen. Kun täytin kahdeksantoista, sain äidiltäni lahjaksi pinon kirjoja, joihin oli tiivistetty kaikkien tunnettujen filosofien oppi. Olin huumaantunut Matrixin ja Fight Clubin kaltaisten elokuvien mahdollisista todellisuuksista, tavoista tarkastella maailmaa aivan toisesta kulmasta, ja hetken aikaa suunnittelin hakevani yliopistoon lukemaan filosofiaa, ajattelin ettei mikään voisi olla sen kiehtovampaa kuin laajentaa sitä mitä katson ja miten, kyseenalaistaa omaa ja toisten ajattelua, murtaa tuttuja raameja ja rakenteita.

Ystäväni järjestivät minulle yllätysjuhlat baarissa, jossa olin jo pidemmän aikaa käynyt väärillä henkkareilla, ja muistan illan aivan kirkkaasti, pöydän ympärille kerääntyneet kasvot ja äänet, suurin osa sellaisia jotka ovat elämässäni yhä.

Vanheneminen on kiinnostavaa koska tunnen olevani sama, mutta silti eri.

Eilen illalla pestessäni hampaita katsoin itseäni peilistä. Suun ympärille ilmestyneitä hentoja juovia, silmien alla olevaa tummuutta ja hormonikierukan aikaansaamia näppylöitä, mutta myös levollista katsetta, sellaista tyyntä onnellisuutta, jonka on tultava siitä, että olen juuri siinä missä haluankin olla.

Ihmisenä, naisena, äitinä, kirjailijana. Paljon on takana mutta vielä enemmän edessä. Niin haluan uskoa, niin uskon.

Olin kaksikymmentäneljä kun menin naimisiin, kaksikymmentäviisi kun valmistuin yliopistosta, erosin ja aloitin terapian, kaksikymmentäkuusi kun esikoisteokseni julkaistiin, kaksikymmentäseitsemän kun palasimme puolisoni kanssa yhteen, kaksikymmentäyhdeksän kun ensimmäinen lapseni syntyi.

Jälkikäteen ajateltuna tuntuu hurjalta miten paljon viiteen vuoteen on tuolloin mahtunut. Ja toisaalta, on mahtunut sen jälkeenkin.

Samalla kaikkia vuosia on pohjimmiltaan sävyttänyt ilo ja selkeys, tunne siitä että suunta on ollut oikea. Silloinkin kun on tapahtunut vaikeita asioita, surullisia ja lopullisia. Ei kuitenkaan koskaan mitään sellaista, mistä en olisi uskonut selviäväni. Miten onnekas olenkaan ollut.

En muista, että minulla olisi koskaan ollut mitään erityisen selkeitä tai ehdottomia tavoitteita. Olen aina kaikista eniten halunnut vain lukea kirjoja ja katsoa elokuvia, ja parikymppisenä aloin tosissani haaveilla kirjoittamisesta. Se, että saan nykyään tehdä sitä työkseni, tuntuu joka päivä valtavan ihanalta. Harvoin helpolta tai kevyeltä, mutta täydellisen omalta. En haluaisi tehdä mitään muuta.

Pidän vartalostani ja kasvoistani, ne ovat kaukana täydellisestä mutta ne ovat minun, kertovat tarinaa jota kannan mukanani, iloja, suruja, raskauksia, vuosia. Pidän molemmista parempaa huolta kuin kymmenen, saati kaksikymmentä vuotta sitten. Juhlat ja valvotut yöt jättävät nykyään jälkensä päiviksi, mutta joskus se vaan on sen arvoista, edelleen. Syliini mahtuu kaksi lasta, tunnistan mieheni tuoksun tuhansien joukosta. Minulla on kolme tatuointia ja kuivat kädet. Puren kynsiäni ja poltan silloin tällöin tupakkaa.

Pelkään nykyään useammin kuin ennen, että jotain sattuu, jotain pahaa tapahtuu. Etenkin pelkään autoja, suojateitä, liikennevaloja. Miten pienestä kaikki saattaa olla kiinni. Kun lapset nukahtavat kerrossänkyynsä minä huokaisen helpotuksesta, joka kerta, on hiljaista ja he ovat turvassa.

Kolmekymmentäkahdeksan vuottta ei ole paljon eikä vähän, se on se mitä minulla on.

Tänään aamulla heräsin perheen lauluun. Pienempi hyppäsi mahan päälle, isompi halasi pitkään, mies toi kahvia. Myöhemmin kävelin merenrantaan ja katsoin lahden toisella puolella siintävää Naistenklinikkaa, sitä jossa itse synnyin ja jossa kaksi tytärtäni ovat syntyneet. Katsoin Seurasaaren siltaa, jota pitkin teini-ikäisenä kävelin ystäväni kanssa. Kävelin tuttuja katuja, ohi ensimmäisen yhteisen asuntomme Minervankadulla, ohi toisen Runeberginkadulla. Tulin kotiin puiston laidalle ja aloin kirjoittaa tätä.

En tiedä mitä seuraavat vuodet tuovat tullessaan. En vieläkään osaa tai halua tehdä kovin tarkkoja henkilökohtaisia suunnitelmia, oikeastaan hirveän paljon edes mistään haaveilla. Kunhan tytöt ja läheiset pysyisivät terveinä ja turvassa, kunhan saisin kirjoittaa. Joskus asua kokonaisen vuoden ulkomailla, ehkä toisen ulkosaaristossa. Viedä tytöt New Yorkiin, lähteä ystäväni kanssa New Orleansiin. Nähdä Australian ja Hawaijin. Oikeasti ensimmäinen on ainoa millä on merkitystä, kaikki muu ylimääräistä onnea.

Kirjoitin eilen Anna-Leena Härkösen romaanista Loppuunkäsitelty. Se on upea kirja, ja sitä lukiessa tulee yhtä aikaa kiitollinen ja hauras olo. Joka hetki olemme yhä elossa, milloin tahansa kaikki saattaa muuttua. Arki, jota pidämme itsestäänselvyytenä, on arvokkainta mitä meillä on. Että olemme kaikki tässä, että minä olen, saan olla. Tämä elämän tasainen, samankaltaisena toistuva, vuorotellen ja yhtä aikaa rakas ja raskas rytmi, on onnen syvin muoto.

Joten hyvää syntymäpäivää minä. On aivan hyvä olla kolmekymmentäkahdeksan.

2 kommenttia artikkeliin ”38

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s