Neiti Aika

Kuinka moni edes huomasi, että kokonainen elämä oli päättynyt?

Kävin ystävän kanssa kävelyllä, joimme kahvia. Neiti Aika on nyt Yle Areenassa, hän sanoi. En ensin ymmärtänyt, sitten muistin, olin lukenut dokumentista syksyllä useammankin kiittävän arvion, sitten jostain syystä unohtanut katsoa.

Tuntuu, että syksyllä unohdin paljon asioita.

’

Elokuvaohjaaja Elina Talvensaari ostaa asunnon Käpylästä, Koskelantieltä, Helsingin Olympialaisia varten rakennetusta talosta. Hän odottaa ensimmäistä lastaan. Kaikki hyvä ja ihmeellinen tuntuu olevan edessä. Alussa.

Asunnossa on ennen heitä asunut vanha nainen, Sirkka-Liisa Miettinen. Naisella ei ole omaisia, ja kaikki mitä hänen elämästään on jäljellä, on asunnossa. Kahdessa huoneessa ja keittiössä.

Kahvikupit, postikortit, valokuvat.

Hillopurkit, kuivuneet kukat, pyykkiteline.

Nappeja. Tauluja. Takkeja.

Talvensaari ei pysty antamaan tavaroita pois.

’

Tavaroiden, kirjeiden, päiväkirjojen ja kaitafilmien myötä piirtyy esiin yhden naisen elämä kaikkineen. Talvensaaren kertojaääni kuljettaa tarinaa saumattomasti kadottamatta yhteyttä nykyhetkeen.

Maailma on joskus ollut pienempi, mutta tunteet ja kokemukset yhtälailla syviä ja suuria, ja dokumentti onnistuu uskomattoman pienin liikkein ja hienovaraisilla yksityiskohdilla tuomaan Sirkka-Liisan, katsojalle tuntemattoman, todella lähelle, eläväksi ihmiseksi, ja ikään kuin liikuttamaan aikaa, tuomaan menneen osaksi nykyhetkeä ja päinvastoin.

Mitään ihmeellistä ei tapahdu, mutta silti katson elokuvan alusta loppuun jännittyneenä; mitä seuraavaksi tapahtuu, entä sen jälkeen. Hyvin pian ymmärrän, ettei mitään tavallista tai tylsää elämää ole olemassakaan, eikä myöskään mitään täydellistä tulkintaa. On vain eletty elämä, ja sen jäljet.

Kaiken keskiössä on aika itsessään, sen armottomuus, ja dokumentista muodostuukin kuva paitsi Sirkka-Liisasta myös Talvensaaresta itsestään, siitä millaisena hän elämänsä ja oman katoavaisuutensa kokee. Ja miten minä itse. Sydän on pakahtua kaikesta siitä mitä elokuva nostaa pintaan. Kerroksista, muistoista, ihmisistä. Hetkistä, joita en koskaan saa takaisin, jotka kertovat minun elämäni tarinan.

Liikuttava, kaunis, soljuva elokuva. Sellainen, jonka jälkeen ihmistä katsoo eri tavalla.

’

Viime vuonna kaipasin monia asioita, myös elokuvia. Näin monta hyvää ja kiinnostavaa, mutten yhtään järisyttävää. Ihanimmat löytyivät vanhoista rakkaista: Kuolleiden runoilijoiden seura ja Tunnit olivat vielä parempia kuin muistin, lähes täydellisiä.

Mutta tämä vuosi alkoi nyt hyvin.