Sinut on nähty

En olisi sama ilman elämäni kirjoja ja elokuvia, television ohjelmia. Opin kaiken niistä. Ne ovat kirjaimellisesti muuttaneet sitä solukimppua, joka on tietoisuuteni koti. Kyse ei ole mistään sellaisesta, että ”taide auttaa jäsentämään maailmaa”, kuten sanotaan. Ehkä se joskus auttaa, mutta usein se pistää maailman vain entistä sotkuisemmaksi. Yhtä kaikki olen voinut taiteen kautta paeta omia ajatuksiani, koska joskus ajatuksia on syytä paeta, ei vatvoa. Käytännössä olen kirjojen ja elokuvien muokkaama ihminen. Ne ovat se katse joka minua katsoo ja määrittelee minut.

Vihdoin tämä kirja.

Sinut on nähty.

Siitä on jo melkein kaksikymmentä vuotta kun istuin ensimmäisellä naistutkimuksen luennollani Turun yliopistossa. Samaan aikaan opiskelin kirjallisuutta, kirjoittamista ja taidehistoriaa, ja asuin ensimmäistä kertaa yhteisessä asunnossa poikaystäväni kanssa. Olin kaksikymmentäyksivuotias, matkalla kohti aikuisuutta, naiseutta.

Istuin tunnista ja viikosta ja kuukaudesta toiseen hieman nuhjuisissa saleissa ja huoneissa, joissa ilmaa oli aina liian vähän, ja yritin kovasti omaksua kaiken sen mitä minulle kerrottiin, hyväksyä sen, että asioiden ja tilanteiden taustalla oli sittenkin jotain enemmän, aina jotain enemmän. Syitä ja seurauksia, rakenteita. Että sille miten me ihmisinä ja yhteiskuntana toimimme, ketä arvostimme, katsoimme, kuuntelimme ja luimme, oli olemassa tausta. Että vaikka minulla oli aina ollut elämästä kokemus, että voin ja saan tehdä mitä vain, pystyn mihin tahansa ja olen hyvä ja rakastettava sellaisena kuin olen, ei se kokemus kattanut koko maailmaa, päinvastoin.

Ei ollut sattumaa, että lähes jokainen tentteihin lukemani klassikkoteos oli miehen kirjoittama. Lähes jokainen katsomani elokuva miehen ohjaama. Jokainen mainoksissa (ja useimmissa elokuvissakin) näkemäni nainen valkoinen, laiha ja vähissä vaatteissa (miehiä en muista nähneeni ollenkaan, paitsi Benicio del Toron H&M:n mainoksessa muhkea villapaita yllään). Lähes kaikissa lukemissani saduissa sankari aina poika. Smurffeissa sata poikasmurffia ja yksi tyttö. Lumikki siivoamassa seitsemän miehen sotkuja, iloisesti laulellen, tietenkin, koska mikäs olisi sen ihanempaa. Aurora makaamassa lasiarkussa tajuttomana, odottaen, että joku mies tulisi suutelemaan. Oli toki ollut Thelma & Louise (vallankumous jota rakastin ja rakastan yhä koko sydämestäni), Vihervaaran Anna ja Ronja Ryövärintytär, Minna Canth, Bronten sisarukset, Jane Austen ja Jane Campion, mutta ennen kaikkea oli ollut miehiä, laumoittain miehiä, jotka olivat kertoneet muista miehistä, eli ihmisestä, tai naisista sellaisena kuin he naisen kuvittelivat olevan, naisen esittämässä naista. Arvoituksellisena, alastomana, herkkänä, pantavana, raiskattavana, äitinä, huorana. Suu hieman raollaan, silmissä surun häivähdys.

Ja kun se kaikki alkoi pikkuhiljaa valjeta, tulla näkyväksi, oli vaikea enää nähdä mitään muuta. Vaikeaa, muttei vielä mahdotonta. Toisin kuin nyt. Nyt se on jo mahdotonta. Luojan kiitos on. Enkä minä välitä siitä, että minua sanotaan tosikoksi ja hankalaksi, vihaiseksi. Olen sitä ilomielin. Voin helposti sanoa ääneen, että minäkin vihaan useimpia Lars von Trierin elokuvia, sitä miten niissä raiskataan ja revitään naisia auki (”Mä sanon että se paskuus on niin massiivista että vittu tämä on hillityin tapa millä voin tästä asiasta puhua!”) Vihaan jokaista kohtausta jokaisessa elokuvassa ja sarjassa, jossa mässäillään naisen silvotulla ja tuhotulla ruumiilla. Vihaan jokaista maalausta, jota varten nainen on riisuttu alastomaksi, laitettu peli käteen ja annettu sen nimeksi ”Turhamaisuus”. Olen mielelläni vihainen kaikesta tästä ja muustakin niin kauan, kunnes tämä hulluus lakkaa kokonaan. Ja matkalla sitä kohden ei voi olla paljon parempaa kuin tämä Anu Silfverbergin nerokas, tärkeä ja mahtava kirja.

Taiteen ja suurten tarinoiden kannalta tällä kaikella on muutamia suuria seurauksia: universaaleiksi kertomuksiksi ja kokemuksiksi kelpaavat ne, jotka ottavat tutuimman muodon ja kaikki muut ovat poikkeuksia sääntöön. Tämä tarkoittaa, että on väistämättä riski luoda taidetta, tietoa tai edes viihdettä naisena tai naisista. Sillä tavoin päätyy helposti ”naislaariin”: esimerkiksi elokuvan ohjaava nainen ei ole ohjaaja vaan naisohjaaja, ja jos hän kuvaa naisten elämää, tekee hän aina ”naiskuvausta”. Asiat, jotka miehen kuvaamana ovat yleismaallisia, ovat naisten kuvaamana yksityisasioita. Ja niin kauan kun naiset eivät ole ihmisiä vaan (vastakkainen) sukupuoli, myös kuviteltavissa olevat roolit ja todellisuudet ovat rajatut. Ihmisyyden kannalta se tarkoittaa, että luovuutemme palaa säästöliekillä.

Tämän vuoksi Ronja ja Peppi eivät riitä. Kolmannes naisia Hesarissa ei riitä. Jokin Minna Canthin liputuspäivä ei riitä mihinkään.

Rakastan tätä kirjaa. Kaikkea siinä. Sen yhteiskunnallinen arvo on valtava, se on hienosti kirjoitettu ja taitavasti rytmitetty, se yhdistää häkellyttävän saumattomasti yksityisen ja yleisen, ja lisäksi se on kaltaiselleni elokuvia ja televisiosarjoja yli kaiken rakastavalle myös aivan pökerryttävän ihanaa ja paikoin myös surullista luettavaa; tämäkin, ja tuo, ja tuo. Kaikki ne yksityiskohdat, näyttelijät ja elokuvat, arviot ja analyysit. Kieslowskin kritiikki. E.T:n tarkastelu. Taivaallisten olentojen lumo. Seksi elokuvissa. Lena Dunham ja Girls. Wolf of Wall Street.

Haluaisin jälleen pyytää yhtä asiaa niiltä, jotka ajattelevat, että Scorsesen naisista valittaminen on ylireagointia ja hössötystä: katsokaa se elokuva uudestaan. Yrittäkää jokaisessa kohtauksessa kolmen tunnin ajan miettiä, mitä tarkoittaisi, jos naisruumiit korvattaisiin miesruumiilla. Kymmeniä nuoria poikia alasti tai puolialasti, koristeena. Kaikilla pojilla täsmälleen samanlainen ruumis, kuin klooniarmeija. On yksi poika, jolla on keskinen rooli, ja hänen ainoa ominaisuutensa on ”hyvännäköinen”.

Luultavasti melko harva tulee edes ajatelleeksi naisia tuossa elokuvassa, sillä he ovat ikään kuin huonekaluja. Heidät tarjotaan katsottavaksi. Ja koska naisia tarjotaan samalla tavalla katsottavaksi hyvin monissa elokuvissa, se on lähes näkymätöntä. Mutta minulla on nyt nämä uudet silmälasit ja liimasin ne vahingossa päähäni superliimalla, ja jos yritän irrottaa niitä, pääni repeää.

Rakastan tätä kirjaa niin paljon, etten osaa tarkastella sitä puhtaan kriittisesti, enkä edes halua. Haluan vain jakaa tämän villin onnen. (Mutta jos sellaista näkökulmaa kaipaat, on tämä Antti Hurskaisen teksti siihen todella hyvä vastaus.)

Lukiessani merkitsin melkein jokaiselta sivulta pitkiä pätkiä. Sydämeni hakkasi, itketti ja nauratti, teki mieli hyppiä tasajalkaa ja kiljua, niin onnellinen ja vapautunut olo lukiessa oli. Kokemus oli samankaltainen kuin Silfverbergillä, kun hän näki koomikko Hannah Gadsbyn esiintyvän Helsingin Kulttuuritalolla: kerrankin koki olevansa tilanteessa, jonka keskiössä oli oma kokemus todellisuudesta. Se oli villitsevä tunne. Minä olen omassa elämässäni useimmiten ollut tilanteessa, jossa oma kokemukseni todellisuudesta on ollut keskiössä, siis henkilökohtaisella tasolla, mutta yhtä usein olen aistinut ja myös nähnyt niin monen asian silti olevan jotenkin vinossa, väärin. Epätarkka, häiritsevä, julma. Ja kun joku sanoittaa sen kokemuksen, oli se sitten henkilökohtainen tai yhteiskunnallinen, näin hyvin, on tunne juurikin villitsevä.

Ymmärrän myös Hurskaisen tekstissä olleen ajatuksen siitä, miten Silfverbergin voimakkaasti viljelemä me-muoto saattaa joistain tuntua poissulkevalta, koska eihän jokaisen tytön ja naisen kokemus maailmasta tietenkään ole sama. Mutta ei kirja minusta niin väitäkään, enemmänkin vain nostaa esille sen, että todella, todella monen on, ja jos ei kaikesta niin ainakin jostain, ja se juuri on niin vapauttavaa, että joka tapauksessa on olemassa aktiivinen, ja usein hyvin vastakkainen kokemus siitä ”todellisuudesta”, joka meille on taiteen kautta ajan saatossa esitetty.

Olen jo pitkään, vuosien ajan, tuntenut valtavaa turhautumista näiden asioiden äärellä. Haluaisin, että asiat vain vihdoinkin muuttuisivat, ja paljon, paljon nopeammin. Ettei minun enää koskaan ikinä kertaakaan tarvitsisi selittää kenellekään, että kyllä, myös niillä smurffeilla ja prinsessoilla on väliä, mainoksilla ja sukupuolikiintiöillä on, hermostumisella ja turhautumisella on, kaikella on. Ihan kaikella on aina siihen asti, kunnes tällaistakaan kirjoitusta ei enää tarvitse kirjoittaa, koska silloin ihan jokaisella ihmisellä on tunne siitä, että maailma on tasa-arvoinen paikka.

Ettei kukaan enää koskaan ikinä kertaakaan sanoisi, että en kyllä ymmärrä niitä kiintiöitä ja tilastoja ja numeroiden tuijottamista, että se on se osaaminen mikä ratkaisee. Koska millä sitä osaamista mitataan, jos ei pääse edes tekemään? Jos ne ovat aina miehiä, jotka tekevät (johtavat, päättävät, kertovat ja puhuvat) niin milloin ja miten me sitten alamme ajatella, että naisetkin tekevät, ihan yhtä lailla tekijöinä, ei naistekijöinä tai kiintiöinä?

Ja ei, se ei riitä että onhan naisiakin, siellä ja täällä, ja tuollakin yksi. Eikä se, että kenties juuri sinä et ole kokenut vastaavaa tai edes todistanut tällaista. Se ei riitä. Se riittää, ettei tällaista tarvitse enää ikinä koskaan kertaakaan miettiä. Ettei yhdenkään tytön tai naisen ulkonäköä kommentoida kadulla, ei yhdenkään takapuolta kourita ilman lupaa. Ettei kenenkään tarvitse vältellä kävelemästä illalla yksin kotiin, koska sellainen tämä maailma nyt vaan on, että naisen kannattaakin pelätä. Ei kenenkään toistuvasti katsoa, miten ihmistä, joka muistuttaa omaa itseä raiskataan, pahoinpidellään ja arvostellaan, jonka tärkein teko maailmassa on auttaa jotain toista (miestä) toimimaan, kehittymään ja kasvamaan. Koska ei kukaan halua elää tätä elämää sulkemalla asioita sen ulkopuolelle, oli kyse sitten liikkumisesta tai elokuvien katsomisesta. Haluan olla ihminen, mukana tässä jutussa. En tiedä kuka tähän toiveeseen ei voisi samaistua.

Ja ehkä juuri näiden asioiden toistelu on tehnyt minusta vähän vihaisen. Ja monen muunkin, kuten vaikkapa metoo-liike osoitti, ja se vihaisuus on täysin ok, tietenkin on. Miehetkin ovat usein vihaisia. Kaikki ovat. Jostain syystä naisten viha vain koetaan erilaisena, niin kovin ikävänä. Se ei sovi kuvaan.

Hoivaajan ei sovi olla raivoissaan, se rikkoo perusturvallisuuden. Mutta oli ideaali mikä tahansa, useimmat naiset kuitenkin todellisuudessa ovat vihaisia ja vihaavat – he ovat myös sitä vihaisempia, mitä vanhempia, empiria osoittaa.

Metoo-aallon jälkeen yhä uudelleen kysyttiin, onko jokin mennyt liian pitkälle. Tietenkin oli. (Tietenkin oli!) Kun raivoon annetaan lupa, tapahtuu aivan varmasti säntäilyä ja törmäilyä, ja esimerkiksi sellaista, että kaikki huutavat yhtä aikaa.

Ja samalla, mikä on vallankumouksen vaihtoehto? Se on järkevä odottelu, ja sitä naiset ovat tehneet todella paljon, ja huomanneet, että useimmiten muutos on niin hidas, ettei se todellakaan näe, joka elää.

Kun naiset eivät enää olleet hiljaa, heidät haluttiin (jälleen kerran) vaientaa.

Minäkin haluan edes joskus puhua, miehet sanoivat, miksen minä saa sanoa mitään, miehet sanoivat, minä en enää ikinä koskaan saa sanoa mistään mitään, miehet sanoivat jokaiselle ja kaikkialla. Eivät kaikki miehet, mutta todella, todella monet.

Vahvimpien katkeruus muita kohtaan on järjenvastaista ja siksi horjuttaa jonkinlaista perusluottamusta. Kaikessa pitäisi olla jokin mieli, mutta mikä mieli tässä on? Eivätkö tarhan tädit ja sedät todellakaan kertoneet teille, että lelut ovat kaikkien käytössä?

Silfverbergin teksti on niin viiltävää ja tarkkaa, että olen pakahtua.

Toisin katsominen (oletetun, tarjotun narratiivin kyseenalaistaminen tai edes osoittaminen) on asia, jonka voiman huomaa vastareaktion voimasta. Se paljastaa, että katse voi tosiaan usein tuntua hyökkäykseltä.

Tällä kertaa katse ei vain kohdistunut naisiin. Tällä kertaa oli naisten vuoro katsoa. Tällä kertaa. Menikö vähän yli? Tietenkin meni.

Ainoa mikä auttaisi, olisi maailma, jossa ei oleteta, että naiset ovat katsottavia ja miehet katsojia, naiset kohteita ja miehet tekijöitä. Silloin olisi itsestäänselvää, että naiset ovat ihmisiä samalla tavalla kuin miehet, että heillä on samalla tavoin oma sisäisyytensä ja oma ruumiinsa jota he asuttavat kävellessään kadulla tai tehdessään työtään – että he haluavat, toivovat ja edistävät pyrintöjään samalla oikeudella. Tällaisessa maailmassa olisi kaikkien silmissä häpeällistä ja yksiselitteisen väärin kommentoida tai rajoittaa kenenkään olemista.

Ja mikä tärkeintä:

Se on täysin mahdollista, koska noita todellisuuksia, pieniä taskuja, on olemassa, paljonkin. Minä elän nykyisin sellaisessa todellisuudessa: olen ikäni puolesta turvassa, ja työni ja hupini saan sellaisten ihmisten parista, joiden kanssa olen turvassa ja tulen kuulluksi.

Se on täysin mahdollista. Olla turvassa ja tulla kuulluksi. Sen pitäisi olla itsestäänselvää. Tuntuu että olis ihan pakko saada tää asia selitettyä niin että kaikki ymmärtää.

Kiitos Anu Silfverberg. Kiitos vielä (sadannen) kerran Äitikortista, kiitos tästä. Olet kultaa.

Puhuin tästä kirjasta toissailtana ystäväni kanssa. Hän sanoi, että se kiinnostaa, mutta samalla hän on täydellisen kyllästynyt keskusteluun, jonka tarkoitus on hyvä, mutta joka silti myös yhä edelleen vahvistaa juuri sitä sukupuolten välistä vastakkainasettelua, jota yrittää kritisoida, että eikö me vaan voitaisi ihan kokonaan lakata puhumasta sukupuolesta, nähdä kaikkia ihmisiä, no, ihmisinä. Olen samaa mieltä. Se olisi mahtavaa. Samalla tavalla minäkin usein ajattelen, että emmekö me vain voisi lakata puhumasta ulkonäöstä, ihan kokonaan, silloinkin kun tarkoitus on hyvä, että eikö se kaikki puhe vaikkapa kehopositiivisuudestakin myös aina vain vahvista sitä ajatusta, että ulkonäöllä on merkitystä.

Mutta: ennen kun me olemme siinä pisteessä, että on oikeasti mahdollista unohtaa nämä asiat, roolit, vastakkainasettelut ja rajat, on tilanne tehtävä nähtäväksi. On kirjoitettava juuri tällaisia kirjoja, jotka paljastavat sen todellisuuden, jossa olemme niin kauan eläneet, ja elämme yhä (ja vaikka emme kaikki ja samalla tavalla, niin suuren suuri osa silti).

On yhä edelleen avattava ja näytettävä, purtava osiin, tarjottava numeroita, tilastoja ja konkreettisia esimerkkejä, väännettävä rautalangasta, että me kaikki tosiaan olemme ihmisiä. Niin yksinkertaista kuin se onkin, on se niin uskomattoman vaikea niin monen ihmisen ymmärtää ja hyväksyä. Suosittelen tätä kirjaa siis ihan jokaiselle. Myös sinulle, joka ajattelet, että tämä on ihan tuttua asiaa, tai että pitääkö tästä nyt edelleen jauhaa, tai ei se kyllä näin mene ja ole. Kyllä pitää, ja kyllä menee ja on.

Totutun kuvauksen välttäminen edellyttää totutun kuvauksen tunnistamista.

Kohti parempaa maailmaa x

5 kommenttia artikkeliin ”Sinut on nähty

  1. Niin. En tiedä mitä sanoa. Äänensä saa kuuluville, kun melskaa. Tehdä näkyväksi naisten näkymättömyys. Mutta onko vielä ihmisiä joille se ei ole selvinnyt? Jotka tarvitsevat tällaisia kirjoja? Ehkä on, uusia sukupolvia. Mutta lähes 70senä vanhana naisena olen oikeasti kyllästynyt. Asiasta on pidetty ääntä koko ikäni. Ja on sillä ollut vaikutustakin. Ja on tietenkin oikein että ne jotka kokevat epätasa-arvon kohdallaan voimakkaana ja kärsivät siitä, saavat raivonsa ulos. Mutta analyyttisenä ihmisenä haluaisin aina mennä näkyvän taakse, tarkastella sen syvyyttä, en pelkkää pintaa.
    Täydelliseen tasapuolisuuteen emme koskaan pääse jo biologian vuoksi, ja on paljon naisia jotka eivät koe tilannetta liian ongelmallisena. Moniäänisyyden vuoksi heillekin voisi joskus antaa tilaa. Ja analyyttisille miehille.
    Osa naisten raivosta on oikeutettua (Thelma ja Louise tosin kärjistetty kuva), osa anakronismia. Maanviljelysyhteiskunnissa naisten ja miesten työnjako oli paikallaan ja silloinkin naiset ja miehet tekivät kaikkia töitä. Mutta teollistuneissa yhteiskunnissa voimaan perustuvia töitä ei juuri enää ole.
    Olen pitänyt Anu Silfverbergin kirjoista (esim Luonto pakastimessa), mutta elokuvista elämänoppinsa hakeminen ja siitä melskaaminen on jotenkin outoa. Elokuvat eivät ole oikeaa elämää, eivät edes dokumentit.

    Tykkää

    1. On, kyllä on ihmisiä joille naisten näkymättömyys ei ole vielä selvinnyt, paljonkin. Itsekin havahdun siihen todella usein, hämmentyneenä ja sinun laillasi epäuskoisena, kunnes tajuan miten monin tavoin pieni on se kupla jossa itsekin elän. Miten upeaa se olisikin jos näin ei olisi. Ymmärrän kuitenkin, että alkaa kyllästyttää, niinhän minuakin, mutta kuten kirjoitin (ja Silfverberg kirjassaan kirjoittaa) ei vieläkään ole valmista, ei vaikka suunta onkin monin paikoin hyvä ja oikea. Ja itse kuulun siihen koulukuntaan, jolle on aina tärkeää ymmärtää tausta, nähdä se jo tehty matka, juurikin myös edeltävien sukupolvien tekemä työ. Sitä ei saa unohtaa, ei varsinkaan nyt, kun myös on asioita, joissa tasa-arvo on pelottavalla tavalla ottanut myös askelia taaksepäin. Saavutetut asiat ja olosuhteet kun eivät ole mitenkään itsestäänselviä ja pysyviä, niitä tulee arvostaa ja vaalia, niiden eteen tehdä jatkossakin töitä.

      Haluaisin myös korostaa, että tämä kirja nimenomaan menee näkyvän taakse, on valtavan analyyttinen, sekä henkilökohtaisella että yhteiskunnallisella tasolla, eikä ole pelkkää raivoa. Se on myös pakahduttava rakkaudenosoitus elokuvalle, ystävyyden voimalle, vanhemmuudelle ja myös tulevaisuudelle, toivolle. Suosittelen lukemaan kirjan rauhassa, antamaan mahdollisuuden juurikin sille, että näkemällä tutut asiat uudessa valossa, saattaa järistyksen jälkeen tulla valoa, villitsevä tunne mahdollisuudesta.

      Tykkää

  2. Päivitysilmoitus: Looking – Helmi Kekkonen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s