evermore

Vuosi taittuu kohti loppuaan. Tämä outo, loputon, tahmea vuosi, niin kaikki sanovat ja minä ymmärrän miksi, onhan se ollut, mutta samalla minulle, meidän perheelle, se on ollut myös hyvä. Läsnä on ollut surua ja pelkoa, huolta rahasta ja tulevasta, pienemmän lapsen uhma on saavuttanut kierroksia joiden en tiennyt olevan mahdollisia, mutta silti, nyt kun mietin,

olen kirjoittanut, paljon, ja ehkä paremmin kuin koskaan, niin voin uskoa nyt kun kirja on vielä vain käsikirjoituksena koneella, suojassa, ja olen löytänyt romaanilleni nimen ja ennen kaikkea äänen ja ajatuksen joka kantaa, muistanut jälleen kerran sen, että kun kirjoitus sujuu, kaikki sujuu, ja miten valtavan onnekas olen kun se on juuri niin,

ja kirjoittanut myös elämäni ensimmäisen antologiassa ilmestyvän esseen (sen ensimmäisen version) rakkaimmasta Joan Didionista, niin ihanaa, ja jännittävää,

ja lapset ovat kasvaneet ja muuttuneet, heissä välkehtii sellaista olemisen ja elämisen riemua joka pakahduttaa ihan joka päivä, minä rakastan heitä niin, ja joka ilta, kaiken hiljennyttyä, olen ollut heistä onnellinen, silloinkin kun tunnit sitä ennen ovat olleet pelkkää itkua. This too shall pass, olen ajatellut, tulee uusia vaiheita ja tunteita, ja joskus kaipaat juuri tätä, peiton laittamista pienen tuhisevan lämpökerän ylle, jopa niitä unen katkaisevia tassuttelun ääniä, kun hän klo 02.17 kömpii viereen tuoden mukanaan tyynyn ja kuusi pehmolelua,

ja olemme miehen kanssa löytäneet uusia tapoja keskustella ja ratkaista tilanteita, oppineet luovimaan tilanteissa niin, että oikeasti ne ovat asioita jotka keskustelevat, tai lähinnä oppimista tässä on ollut minulla itselläni, ja olemme viettäneet paljon aikaa kahdestaan, puhuneet tuntikausia autossa, ravintolassa, maalatessa ulkovaraston seinää, juostessa, hotellissa, ennen unta,

en päässyt Pietariin enkä Gotlantiin mutta kuitenkin Lappiin, Saaristomerelle, Tampereelle, Mathildedaliin, Hankoon ja Mustiolle, minun veljeni meni naimisiin, maailmaan syntyi kaksi uutta rakasta ihmistä ja läheiseni ovat pysyneet terveinä,

Trump hävisi vaalit, kasvihuonepäästöt vähenivät enkä muista koska viimeksi joku olisi yskinyt ja niistänyt ratikassa päin kasvoja.

Tämä vuosi muistetaan koronasta mutta minä muistan sen sittenkin ennen kaikkea kaikesta tuosta.

Ja samalla jokin ajatus on läpi vuoden hahmottunut hitaasti, tulematta vielä valmiiksi, mutta on olemassa silti,

se liittyy vapautumiseen, ajan kuluun, ikään,

siihen miten yhtäkkiä jotkut asiat ovatkin aivan yksinkertaisia.

Se liittyy Taylor Swiftin levyihin,

i had a feeling so peculiar,

ja Sara Ehnholm Hielmin esseisiin,

mutta ennen kun tulen vanhaksi haluan olla kotonani tässä, sijaita tässä ruumiissa ja asuttaa tätä tietoisuutta.

Olen lukenut tänä vuonna kolmekymmentäkolme kirjaa, muutaman jättänyt myös kesken tai harpponut läpi niin isoin askelin ettei sitä lasketa.

Ehdottomasti tärkein lukemani kirja oli Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä, sen vähäeleinen kirkkaus ja syvyys vaikutti ja järisytti enemmän kuin mikään todella pitkään aikaan, tuli sellainen kaiken kattava olo, että juuri tämä, juuri näin.

Eniten jäin miettimään Karolina Ramqvistin Karhunaista, sen rivien väleihin tiivistyvää tunnetta, odotusta. Olen varma, että se tulee minua vielä vastaan, jotenkin.

Colson Whiteheadin Nickelin pojat särki sydämen ja oli aivan uskomattoman hieno, Jussi Seppäsen Jussi Seppänen toi avaruutta ja iloa, Matilda Gustavssonin Yhdeksästoista jäsen havahdutti, Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys herätti sellaista kirjallista vapautta ja riemua, jota en tiennyt olevan olemassakaan. Helmi Kajasteen Rakenna, kärsi ja unhoita oli henkilökohtainen ja analyyttinen tavalla joka jätti jäljen, Venla Saalon Kukkia maan alla oli vuoden kaunein romaani, kotimaisista se kirkkain tähti. Lily Allenin My Thoughts Exactly sai uskomaan, että äänikirjakin voi olla ihana ja Jonathan Safran Foerin Me olemme ilmasto vahvisti lopullisesti päätöksen siitä, että meidän kaikkien pitäisi olla (paitsi feministejä) myös vegaaneja.

Rakastuin Fleabagiin, itkin Marriage Storya, viehätyin Sex Educationista, mutta upein kaikista oli Unbelievable.

Oli myös hämmennyksen hetkiä, joista en osannut edes kirjoittaa, kuten vaikkapa amerikkalainen televisiosarja Breaking Bad, joka oli lähes pelkästään turhauttavan väkivaltainen pettymys, ja hieman myös Zaida Bergrohtin elokuva Tove, joka oli kyllä hienosti näytelty, kaunis ja soljuva, mutta ehkä liiankin kaunis, liian riskitön, jäin kaipaamaan jotain, näkemystä, tunnetta.

Myös kaikkien rakastama Marisha Rasi-Koskisen romaani REC jätti minut ulkopuolelle. Ymmärrän kyllä sen työn ja taidon, jota tällaisen teoksen kirjoittaminen on varmasti vaatinut, mutta huomasin nopeasti, ettei tämä ole minun kirjani vaikka onkin melkein ihan kaikkien muiden. (Samankaltainen hetki oli viimeksi Lempi-romaanin kanssa.) En vain saanut otetta sen loputtomista kerroksista, koukeroista, mysteereistä ja vihjailuista, mietin vain miten mielettömän upean 200 – sivuisen kirkkaan helmen siitä Rasi-Koskisen taidokkaalla kielellä olisi voinut saada; nyt sain vain kysymyksiä vailla vastauksia ja ajatuksen, että elämä on pyöreä pallo, aivan kuin pallo voisi olla jotain muuta kuin pyöreä.

Mutta selkeästi se monelle onkin ollut, ja hyvä niin. Ja hämmennyksiä tulee aina, ja pitääkin tulla, jotta syntyy keskustelua ja uutta.

Ensi vuodelta, niin kuin jokaiselta vuodelta, toivon aikaa kirjoittaa. Odotan niin kovasti, että kirjani on valmis, melkein viiden vuoden työstämisen jälkeen. Yhtään kirjaa en ole näin kauan kirjoittanut, toivottavasti se on merkki hyvästä.

Toivon myös maailman palautuvan raiteilleen, mutten lainkaan kaikessa ennalleen. Itsekin haaveilen jatkuvasti matkustamisesta, suurista kaupungeista, loputtomista hiekkarannoista, pehmeistä illoista vierailla kaduilla, ja samalla saan todella paljon iloa ihan vain siitä, etten ole kolmeen vuoteen lentänyt minnekään. Haluan silti päästä näyttämään tytöillekin maailmaa, osoittaa että se on mahdollista, mutta myös matkustamisen arvon ja hinnan tunnistaen. Jos nyt saisin valita, lähtisin heti Lappiin, New Yorkiin tai Australiaan. Mutta koska en saa, istun iltaan asti työhuoneella, kotona pakkaan viimeiset lahjat, luen Barack Obaman elämäkertaa ja vaivun ihanaan joulukoomaan.

Ensi vuoteen, xxx

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s