“And here the light and here the dark.” – David Bergen
Vuoden ensimmäiset minuutit olivat kuin elokuvasta, puisto ja lahti tiheän sumun peitossa, joimme kuohuviiniä suoraan pullosta, suutelimme, nauroimme ja hymyilimme tuntemattomille.
Ensimmäinen kuukausi on ollut hidas, täysi, raskas, eloisa, aamut vielä hämäriä, viikonlopuksi luvataan kovia pakkasia, luojankiitos, vielä on aikaa kerätä voimia selvitä jälleen yhdestä keväästä.
Käsikirjoitus on ollut viikon ajan kustantamossa luettavana. Päivät kuluvat odottaen, toisia keskeneräisiä töitä viimeistellen. Lapset ovat vuoro aamuin hyväntuulisia ja kiukkuisia, aina jossain joku tikahtuu nauruun tai purskahtaa itkuun, puuhaa onnellisena omiaan tai paiskoo legoja seinään. Tunnit työhuoneella ovat hyviä.
Odotan, luen, kirjoitan, odotan.
Viikonloput ovat vaikeita. Tai ei, ei viikonloput. Lauantait. Varsinkin aamut. Arkiviikon jälkeen tuntuu mahdottomalta sopeutua siihen ettei kukaan lähde minnekään. Paras aamu on aina, aina, sellainen että voin vain lähteä työhuoneelle, mahdollisimman aikaisin, seuraavaksi paras sellainen jolloin kaikkien on herättävä ja lähdettävä aikaisin minne tahansa. Inhoan hitaita aamuja. Paitsi silloin kun olen yksin, ja silloinkin avaan koneen vartin kuluttua heräämisestä.
Lauantaisin pienen asuntomme jokainen huone on täynnä ääniä, täynnä sukkia, pikkuhousuja, yöpukuja, hammasharjoja, kahvikuppeja, puoliksi syötyjä omenoita ja avonaisia kirjoja. Niin paljon kysymyksiä, toiveita ja haluja.
Äiti. Äiti. Äiti! Katso. Äiti katso! Äitiiii! Katso tätä! Äiti? Äitiiiii!! Sisko tönii, sisko ei anna lelua, sisko repii, sisko on ihana, sisko on tyhmä, ääääääääääääää, ei ollut minun vika, en tehnyt mitään, mene pois, tule tänne, äitiiiii, syliin, äitiiii!!!!!
Ja sama uudestaan. Ja uudestaan.
Mies lähtee esikoisen kanssa laskettelemaan, minä pienen kanssa pulkkamäkeen, vähän helpottaa. Iltapäivällä kaikki ovat taas kotona. Lapset katsovat elokuvaa, mies tekee ruokaa. Istun nojatuolissa ja hengitän. Pian, pian on ilta, yö, ja sunnuntaina kaikki on toisin. Olen sopeutunut toisten läsnäoloon, päivä valuu pehmeänä iltaan, ja pian, pian on maanantai. Käyn lenkillä, torkun, rakennan palapelejä, lapset kinastelevat mutta vaimeammin kuin eilen, löytävät leikkiin yhteisen rytmin, saattavat olla huoneessaan tunnin, rauhassa, ja tulee yö.
Ja alkaa uusi viikko.
Katsomme Areenasta Borg/McEnroe elokuvan, rakastin sitä kun näin sen valkokankaalta ollessani raskaana, muistan miten vauva potki mahassa ja sydämeni hakkasi elokuvan mahtavassa rytmissä, rakastan sitä nyt, ja Sverrir Gudnasonia tällä kertaa vielä enemmän. Naurattaa kun ajattelen miten paljon rakastan tennistä vaikken ole sitä koskaan pelannut tai oikeastaan edes seurannut. Illalla alan lukea uudestaan Andre Agassin elämäkertaa Open. Se on upea.
Katsomme HBO:lta Tiger Woodsista kertovan dokumentin Tiger. Se on ihan hyvä. Vain ihan hyvä. Odotin paljon enemmän. Jotain sellaista kuin Save the Last Dance.
Katsomme HBO:lta ensimmäisen jakson Björnstadia. Kuvitteelliseen, pieneen ruotsalaiseen kaupunkiin sijoittuva rikosdraamasarja on täynnä jääkiekkoa ja perhesuhteita, ja vaikuttaa todella lupaavalta. Tunnelma on latautunut ja painostava, pakkasen ja lumen huurruttamat maisemat upeita, ihmiset hieman nuhjuisia ja epävarmoja, samalla vimmaisia ja lahjakkaita, kodit ja jäähallit täydellisellä tavalla ankeita ja kodikkaita.
Huomaan nykyään viehättyväni erityisen paljon elokuvien ja sarjojen yksityiskohdista. Mitä kirjoja on hyllyssä, millaiset astiat pöydässä, mitä tauluja seinällä.
Eräänä päivänä en lähde työhuoneelle vaan pysyn kotona, pesen pyykkiä ja katson Girlsiä, toista kertaa, aloitin kesällä, kohta olen lopussa. Lähes jokainen jakso on aivan mahtava, kerronta tuntuu puhuttelevan toisella tasolla kuin viimeksi, jokin sen nuoruudessa, rakkaudessa, kaupungissa ja elämässä osuu suoraan ihon alle. Rakastan Lena Dunhamin ääntä, kasvoja ja tapaa kertoa, rakastan näitä tyttöjä, rakastan Elijahia, tälllä kertaa jopa vähän enemmän kuin Adamia, jatkuvasti itkettää ja naurattaa. Kuudennen kauden jakso American Bitch on aivan täydellistä televisiota. Niin ajassa kiinni olevaa ja ajatonta kerrontaa, kirkasta, itkettävää, viiltävää ja tarkkaa, juurikin aivan jokaista yksityiskohtaa myöten.
En lue juuri mitään. Teen harvoin ruokaa. Kiskon pienempää lasta pulkassa, kannan sylissä loskakasojen yli. Kuuntelen Ellie Gouldingia, Ryan Adamsia, Bruce Springsteeniä, Greogory Alan Isakovia ja Miles Davisia, sikinsokin.
Syksyllä minulle laitettiin hormonikierukka koska en enää kestänyt PMS-oireitani, ja tilanne on nyt hieman parempi mutta kierto hakee yhä rytmiään, mielialat ailahtelevat, kuukautisten aikana vatsa turpoaa araksi palloksi. Kirjoitan aiheesta pian ilmestyvää esseetä, se helpottaa, kuten kirjoittaminen aina, hähmäisten, hankalien, arkisten asioiden ja hetkien asettaminen sanoiksi, siten järjestykseen. Kun asioista tulee sanoja ja sanoista lauseita, on niissä sittenkin jokin tolkku, aina.
Työhuoneella sitten luen kuitenkin vähän, Sara Ehnholm Hielmin esseitä teoksessa Ja sydän oli minun, tekstit herättävät vaikka mitä tunteita ja ajatuksia, laidasta laitaan, palaan tähän myöhemmin,
minä kirjoitan minusta, sinä luet sinusta.
Helmi Kekkonen 