Perhe

Pian sinä täytät kolme vuotta.

Kolme vuotta sitten minä makasin synnytyssairaalan vuoteella selkä kaarella ja pidin sinun isäsi kädestä kiinni, oli mielettömän kylmä pakkaspäivä, huone kylpi auringonvalossa ja minä näin sinut ensimmäistä kertaa, mustat silmäsi valoa täynnä.

Katson sinua nyt kun leikit siskosi kanssa, miten sinun vihreänharmaat silmäsi menevät sikkuralle kun naurat, miten kovaa juokset ympäri asuntoa, miten pieni ja vahva ja jäntevä ja elossa sinä olet.

Ajattelen melkein päivittäin miten ihmeellistä se onkaan, että olet täällä.

En koskaan suunnitellut saavani ensimmäistä lasta ja pitkään en halunnut toista.

Pelkäsin synnytystä, pelkäsin valvomista, pelkäsin vauvavuoden pysähtynyttä hiljaisuutta, pelkäsin ettei minussa olisi tilaa kahdelle lapselle kun aina ei tuntunut olevan yhdellekään.

En muista tarkkaa hetkeä milloin ajatukseni alkoivat muuttua, mutta sen muistan, että yhtäkkiä se oli aivan selkeää. Siskosi oli silloin neljän, yhtä hauska ja älykäs kuin nytkin, ja silloin minä katselin häntä ja mietin millaista se sitten olisi kuin maailmassa olisi joku toinen jota rakastaisin yhtä hurjasti ja ehdoitta. Se tuntui yhtä aikaa lähes mahdottomalta ja ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta.

Siltä elämä tuntuu aika usein edelleen.

On päiviä, jolloin minut lävistää monta kertaa lämmin, kirkas välähdys: minulla on teidät. Että saan ihan tavallisena tiistai-iltana istua teidän kanssanne pöydän ääressä, syödä pinaattilettuja ja kuunnella teidän älyttömiä, rajattomia, kiinnostavia, hauskoja ja hölmöjä juttujanne, myöhemmin laittaa peiton teidän tuhisevien ja lämpimpien unienne ylle, olla teille molemmille turva ja koti. Katsoa miten te katsotte silmät loistaen teidän isäänne, minun parasta ystävääni, joka on vanhempana melkein päivittäin minua hellempi, kärsivällisempi ja älykkäämpi.

Olla keskellä arkea, joka on rakkaudesta saatu.

Ja on päiviä kun tuntuu etten osaa mitään, en jaksa mitään. En vastata loputtomiin kysymyksiin ja olla äitiäitiäitiäitiäitiiiii, en aamusta iltaan hakea, lohduttaa, viedä, neuvoa, kasvattaa, nostaa, etsiä, auttaa. Kun en pidä siitä millainen äiti ja ihminen olen, niin kärkäs, äkkipikainen, levoton ja itsekäs. Kun te kaksi ja varsinkin sinä, uhmakas, kovaääninen, poukkoileva ja omapäinen, otatte niin paljon enemmän tilaa kuin olisin kahden pienen ihmisen ikinä osannut kuvitella ottavan (ja minä kyllä kuvittelin), ja haluan vain mennä kylpyhuoneeseen, lukita oven ja olla siellä siihen asti, että mies laittaa teidät nukkumaan ja tulee jälleen hiljaista.

Mutta eniten on päiviä, jotka ovat sekoitus tätä kaikkea.

Onnea siitä, että kömmitte minun viereeni aamulla, että saan nuuhkia teidän hiuksianne, että vain tuntia myöhemmin pääsen työhuoneelle, yksin. Huolta siitä, että sinun siskosi on liian kiltti ja mukautuvainen, sinä liian raisu ja ehdoton, ja luottoa siihen, että kyllä te pärjäätte. Pelkoa siitä, että teille tapahtuu jotain, että menetän teidät. Turhautumista teidän jatkuviin kinoihin ja riitoihin, jotka leimahtelevat ja sinkoilevat koko ajan sinne tänne ja etenkin sinun huutoosi, siihen että varsinkin minä olen aivan liian usein antanut periksi sille huudolle koska en kestä sitä meteliä ja siten tullut opettaneeksi sinulle, että huutamalla saa tahtonsa läpi. Iloa, ylpeyttä ja ihmetystä siitä, että me olemme tässä kaikki neljä, että teidän sydämenne, jotka kerran löivät minun ihoni alla lyövät nyt villeinä, lempeinä ja vahvoina meidän silmiemme edessä.

Päiviä, kun aavistelen miten pitkällä me jo olemme, että kaikki nämä pienet suuret arkea raskauttavat tekijät ovat väistymään päin, että edessä on jokin ihan uusi ulottuvuus, pikkulapsiajan jälkeinen maailma. Se on yhtä aikaa uskomattoman haikeaa ja ihanaa.

Kaiken tämän keskellä minä ymmärrän täysin heitä jotka sanovat, että vapaaehtoisesti lapsettomat eivät tiedä mitä menettävät. Heitä, joiden suru lapsettomuudesta on niin syvä, että kaikki hyvääkin tarkoittava puhe vanhemmuudesta satuttaa, joskus eniten juuri se. Heitä, jotka sanovat etteivät ikinä halua lasta. Heitä, jotka eivät tiedä mitä haluavat. Heitä, jotka haluavat kertoa koko maailmalle miten upeaa ja ainutkertaista vanhemmuus on. Heitä, jotka kokevat vanhemmuuden raskaaksi ja yksinäiseksi. Heitä, joita tämäkin kirjoitus ärsyttää/ilahduttaa/provosoi/naurattaa/koskettaa ja/tai pelottaa. Heitä, jotka eivät kykene samaistumaan tai osallistumaan mihinkään vanhemmuuteen liittyvään keskusteluun, koska oma kokemus on aina tavalla tai toisella niin erilainen. Heitä, joita koko aihe ei kiinnosta yhtään. Ja heitä, jotka tarkastelevat tätä kaikkea yhteiskunnallisemmin, poliittisemmin, järkevämmin ja rauhallisemmin, ilman sellaista jatkuvaa tunteiden myllerrystä, jota itse kannan joka hetki mukanani.

Voisin sanoa, että lasta tai perhettä ei kannata pelätä, että elämä lapsen kanssa on elämää lapsen kanssa: ailahtelevaa, epävarmaa, haurasta, ainutlaatuista ja inhimillistä. Voisin sanoa, että jos yhtään kiinnostaa niin kannattaa vaan hypätä. Voisin sanoa, ettei lapsi itsessään tee elämästä eheää, merkityksellistä ja onnellista. Voisin sanoa, että rakkaus omaa lastaa kohtaan on ääretöntä ja se kantaa pidemmälle kuin sanoin on mahdollista kuvailla. Voisin sanoa, että lasta koskaan tuskin katuu. Voisin sanoa vaikka mitä ja olenkin sanonut, kirjoittanut aiheesta yhden kirjankin, ja silti kaikki palautuu aina tähän: minä tiedän vain sen, miltä minusta tuntuu. Minä tiedän vain sen, mitä minun elämäni on minulle näyttänyt, mitä olen saanut ja mistä olen luopunut. En tiedä millaista on olla yksinhuoltaja, suurperheen äiti, sijaisvanhempi tai rikas äiti, millaista sinkku, avioeronnut tai homoseksuaali, ja miettiä kaikkea tätä sen kautta. Mutta se ei tee minun kokemuksestani yhtään sen vähemmän tai enemmän arvokasta. Se on vain yksi kokemus. Ja jos jokin tässä ajassa ja tavassa keskustella on uuvuttavaa niin se, että aivan mistä tahansa puheesta ja asiasta on mahdollista etsiä jokin kohta, sävy tai alaviite, ja väittää sen olevan sen myötä liikaa sitä tai liian vähän tuota, huomioivan vain tämän tai tuon, unohtavan sen ja sen.

Viittaan tässä nyt myös Helsingin Sanomissa olleeseen juttuun kirjailija Juha Itkosen perhe-elämästä, joka on saanut kaikenlaista palautetta osakseen.

Kiinnostavaa on se, miten vain hetki sitten joka toinen tuntui huutavan, ettei isyys kiinnosta miehiä, että vanhemmuus on jotain mitä vain naiset kantavat, että jos isä käy kerran viikossa puistossa niin hän on vuoden isä, että mitä paskaa se oikein on, ja sitten kun tulee neljän lapsen isä, joka sanoo että lapset ovat ihania ja perhe-elämää kivaa vaikka välillä tosi raskasta, joka osallistuu, huolehtii, hoitaa ja rakastaa, että jos häneltä kysytään niin suosittelee kyllä ihan kaikille, että joskus (joskus, ei aina ja kaikissa tapauksissa) hänellä on tunne (tunne, ei tieto), että jos lasta ei halua, näkee vahvemmin sen mitä on, eikä sitä mitä voisi olla, aivan kuin elämä ilman lasta pysyisi jotenkin muuttumattomana, ja sitten huudetaan, että helppohan se on sanoa kun on keskiluokkainen ja keski-ikäinen, perheessä kaksi vanhempaa ja hienot urat, iso asunto ja nyhtökauraa ihan helvetisti, että mikäs siinä ollessa saatana, mutta älä tule meille kertomaan millaista oikea lapsiperhe-elämä on tai miten meidän pitäisi elää.

Kyllä minä ymmärrän, että jos oma suhde vanhemmuuteen, oli syy mikä tahansa, ei ole tyyni ja selkeä niin saattaa mennä ihon alle. Tai jos on valvonut kaksi vuotta, tai hoitanut vanhemmuutta pitkään yksin, tai pelkää sitä miten lapsi vaikuttaa omaan uraan ja terveyteen, tai jos ei vaan halua lasta ihan mistä syystä tahansa tai ilman mitään syytä, saattaa se ärsyttää kun joku sanoo, että meidän perheessä ainakin on tosi kivaa, että kyllä ne lapset siinä tulevat mukana, tai ehkä sinäkin haluaisit lapsen jos vaan tietäisit miten upeaa se on. Ja ymmärrän senkin, että kaksikymmentäkuusivuotiaana tietää melkein kaikesta kaiken ja useimmiten toisten ihmisten mielipiteet ja kokemukset tuntuvat setämäisiltä/tätimäisiltä neuvoilta (ymmärrän, koska olen itse ollut se kaksikymmentäkuusivuotias).

Mutta eihän Itkonen tuossa jutussa sano kertaakaan, että tee näin ja elä näin. Vaan että hänen mielestään lapsiperheen onnesta ja ilosta voisi puhua enemmän. Että joskus se onni on niin hetkellistä ja pientä, että sitä on lähes mahdoton kuvailla mutta hänestä se on silti tärkeää. ”Se voi olla vain sitä, että on lasten kanssa ulkona ja yhtäkkiä tuntuu, että kaikki on kohdallaan.” Ihmisellä kun on aika usein tarve ja halu jakaa oma kokemuksensa, oli hänellä lapsia tai ei.

Vastineessaan Eveliina Mäntylä haluaa kärjistää koko jutun pointin olevan siinä, että ”koska mediassa kerrotaan liikaa ikäviä juttuja vauva-ajan yövalvomisista ja lapsen kanssa ei voi bilettää, eivät nuoret aikuiset halua lapsia”. Ja juuri tämä on se raskain osuus varsinkin mitä tulee keskusteluun vanhemmuudesta. Aina halutaan etsiä se mustavalkoisuus ja vastakkainasettelu. Kuka on oikeassa ja kuka väärässä, kenen kokemus on parempi, syvempi, todempi, vaikeampi, onnellisempi, oikeampi. Kun yksi sanoo elämän lasten kanssa olevan ihanaa, sanoo toinen sen ensimmäisen vähättelevän heitä joilla ei ole lasta tai unohtavan heidät joilla ei ole ihanaa. Kun yksi sanoo, että lapsettomat eivät tiedä mitä menettävät, sanoo toinen sen ensimmäisen olevan ylimielinen ja holhoava. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Niin raskasta.

”Nuoret aikuiset eivät tarvitse keskiluokkaista kirjailijaa kertomaan, miten lapsettomuus saattaa harmittaa jälkikäteen”, Mäntylä kirjoittaa. Eivät varmasti kaikki tarvitsekaan, mutta ehkä joku tarvitsee. Tai ehkä joku kolmekymmentäyhdeksänvuotias, joka kaipaa mahdollisimman moninaisia tarinoita siitä mitä elämä lasten kanssa voisi olla, tarvitsee juuri sitä. Kaikki me tarvitsemme jotain eikä kukaan muu voi tietää mitä ja miksi se on. Ei Itkonen, eikä Mäntylä.

Ja itseasiassa minusta useimmiten juuri he, jotka tästä keskustelusta eniten hermostuvat tulevat itse korostaneeksi sitä mitä kritisoivat, eli yhteiskunnan tapaa nähdä lapset perhe-elämän normina, kuin valmiiksi olettavan, että tietenkin, tietenkin, jokaisen positiivisen lapsia käsittelevän jutun taustalla on aina jokin juoni saada kaikki tekemään lapsia. Mitä jos ei olekaan? Mitä jos Itkonen ihan oikeasti vaan nauttii elämästään ja haluaa sanoa sen ääneen, että myös lasten kanssa elämä voi olla tosi onnellista ja kivaa, jos vaikka joku (joku, ei kaikki) sitä nyt sattuu miettimään, että millaista se olisi.

Voi olla onnellista ja kivaa. Ehkä. Ei aina eikä kaikilla, mutta joskus ja osalla. Voi olla. Ja itseasiassa aika usein onkin. Ehdottomasti plussan puolella.

Miksi aina ensimmäisenä ajatellaan jonkun tarkoituksen olevan loukata, väheksyä ja holhota? Että aina kun joku sanoo, että lapsettomat eivät tiedä mitä menettävät, on se jokin vittumainen yleistys. Vaikka juuri niinhän se on, eivät tiedäkään. Aivan kuten lapsellisetkaan eivät tiedä mitä lapsen saadessaan menettävät. Aivan kuten ihan joka kerta kun kuka tahansa tekee minkä tahansa valinnan, tulee hän menettäneeksi jotain, elävänsä elämää, jonka jokaista sävyä ja kerrosta ei kukaan muu voi täysin ymmärtää.

Siitä olenkin Mäntylän kanssa täysin samaa mieltä, että valitsi mitä tahansa ei sitä pitäisi joutua perustelemaan kenellekään. Ei tietenkään pitäisi, eikä kukaan ole sitä tässä kohtaa vaatinutkaan. Oikeastaan jos jostain niin hänen vastineestaan tuli olo, että ilman lapsia tai lapsen kanssa, on siinä joka tapauksessa aina joku ihan helvetin monimutkainen solmu ja kerrasto taustalla, jota on jotenkin avattava. Itsestäni tiedän, että minä haluan aina kysyä miksi, myös tässä asiassa, miksi haluat lapsen tai miksi et halua lasta. En käännyttääkseeni ketään mihinkään valintaan, en korjatakseni kenenkään odotuksia tai ajatuksia tai tunteita, vaan koska se on todella kiinnostavaa kuulla miksi ihmiset valitsevat mitä valitsevat. Se on minun mielestäni oleellista yksityistä ja siksi myös niin yhteiskunnallista diskurssia, johon voi sitten osallistua tai olla osallistumatta.

Ja siksi minulla tämä kaikki palautuu teihin, sinuun ja sinun siskoosi. Minä valitsin teidät koska minusta se tuntui oikealta ja satuin olemaan niin onnekas että teidät myös sain. En tiennyt mitä edessä on, mutta päätin silti uskaltaa. Ilman teitä elämäni olisi aivan toisenlainen ja varmaan myös samanlainen. Millainen, sitä en saa koskaan tietää ja se minun on kannettava. Ja silläkin tavalla olen onnekas, että kannan valintani ilolla. Että meillä on tämä meidän pieni perheemme, jossa kaksi plus kaksi on usein enemmän kuin neljä muttei enää koskaan yhtään sen vähemmän. Jossa minä kannan sinua ja sinun siskoasi aina mukanani, silloinkin kun olen täydellisen onnellinen ollessani poissa teidän luotanne. Koska jos jotain olen tämän viimeisen vuoden aikana oppinut niin sen, ettet sinäkään ole enää vauva, tuskin edes taapero, vaan hieno pieni ihminen, josta saattaa tulla ihan mitä tahansa. Että vaikka paikoin sinä olet juuri nyt aika raskas kun huudat ja taistelet vastaan, alati etsit paikkaasi, rajojasi, tahtoasi, sanojasi, olet sinä elämäni paras päätös, ihmeellisellä tavalla todeksi käynyt toive.

Enkä ole koskaan ajatellut, että sanomalla sen (ja paljon muutakin aiheeseen liittyvää) kaikille ääneen, olisi minulla jokin valta tai edes mahdollisuus vaikuttaa kenenkään valintoihin tai päätöksiin, ei tietenkään ole. Sen, millaista elämä lasten kanssa on, voi ymmärtää vain elämällä elämää lasten kanssa. Ja sen, millaista elämä ilman lapsia on, voi ymmärtää vain elämällä ilman lapsia. Mutta voihan siitä kaikesta silti keskustella, myös ajatellen, ettei kenenkään toisen valinta ole yhtään mitään itseltä pois.