Vegaanihaaste #2

Tammikuussa oli taas vegaanihaaste.

On ollut kiinnostavaa huomata, miten yhtä aikaa tärkeäksi ja arkiseksi vegaanius, tai ehkä tarkemmin sanottuna mahdollisimman vegaaninen elämäntapa on minulle reilun vuoden aikana muodostunut. Ja siinä missä vielä vuosi sitten tunsin valintojeni pohjalla olevan ilmaston ja omat makumieltymykset, on tällä hetkellä keskiössä eläinten kohtelu.

Luin taannoin Helsingin Sanomista jutun Viktor Kassakovskyn dokumentista Gunda.

”Kasvoin Leningradissa, mutta neljävuotiaana vietin muutamia kuukausia maalla. Oli todella kylmä talvi. Porsaat tuotiin sisään taloon. Yhdestä tuli paras kaverini. Leikimme kaikki päivät”, ohjaaja kertoo.

”Uutena vuotena tuo porsas syötiin. Siinä se oli ruokapöydässä. Se oli sanoinkuvaamattoman kauheaa. Siitä alkaen tämä elokuva on ollut sisälläni.”

En ehtinyt nähdä elokuvaa Docpointissa, mutta katson sen heti kun mahdollista. Vaikka en ole koskaan ollut erityisen eläinrakas niin (aina) jokin siinä miten vahvemmassa asemassa olevat kohtelevat heikompiaan, käyttävät valtaa, tekee tästä aiheesta ylitsepääsemättömän.

Olemme antaneet itsellemme luvan surmata eläimiä teollisesti ja olla ajattelematta sitä. Elämme kaksoiselämää. Ja sanotaan, ettemme ole eläimiä. Emme olekaan, olemme tuhoava olento. Eläimet voivat syödä toisiaan. Me tuhoamme teollisesti miljardeja nisäkkäitä vuodessa, emmekä edes kiinnitä siihen huomiota.”

Tuntuu aivan absurdilta kuulla jonkun sanovan, etten mitenkään voi olla syömättä kanaa, siis siten että ihan aidosti ja tosissaan tarkoittaa sitä. En ymmärrä miten mikään asia (siis tyyliin rakkautta ja läheisiä lukuunottamatta) voi olla noin tärkeä, edes puheen tasolla. Voisin tietysti itsekin sanoa, etten mitenkään voi olla syömättä leipää (koska mikään ei ole niin hyvää kuin leipä), mutta tietenkin voisin olla syömättä, jos vaan haluaisin olla.

Eli voit, muttet halua.

Se on valinta, jonka jokainen tekee itse, hyvällä tai huonolla omallatunnolla.

Kanasta, ja varsinkin broilerista puheenollen. Vegaanihaasteen myötä sähköpostiin tuli päivittäin uutiskirje.

Oikeutta eläimille-yhdistyksen viime vuonna julkaisemat kuvat julkaistiin osana Ylen MOT-ohjelman selvitystä “eläinroskista”. Kuvissa näkyy eri kasvatusvaiheissa olevia lintuja. Yhdellä tilalla linnut ovat pieniä, yhdellä kasvatuksen puolivälissä ja yhdellä loppuvaiheessa.

”Selälleen joutunut broilerikana ei pääse ylös ilman apua ja muut linnut nokkivat sitä. Viereinen lintu on kuollut, sen pää on puoliksi peittynyt turpeeseen. Valtavissa halleissa lintuja on vieri vieressä. Kuolleita tai puolikuolleita makaa muiden seassa siellä täällä. Kuvissa näkyvillä tiloilla eläimiä kasvatetaan suurissa halleissa, joissa eläimille ei ole tarjolla lainkaan virikkeitä tai luonnonvaloa.”

Broilerit kasvavat valtavan nopeasti viidessä viikossa teuraspainoisiksi. Kasvatuksen loppuvaiheessa suurikokoisilla linnuilla ei ole käytännössä lainkaan tilaa liikkua.

Broilerien kasvatus on eläinten tehotuotantoa kaikkein äärimmäisimmässä muodossaan. Tällaisten olojen salliminen perustuu menneeseen käsitykseen, jonka mukaan linnut ovat pelkkiä tuotteita, joilla ei ole tunteita tai kokemusta maailmasta.”

Tämä on se ajatus, josta en enää pääse eroon: eläimet, kaikki eläimet, ovat tuntevia ja kokevia olentoja. En halua vastuulleni yhdenkään tuntevan olennon kiduttamista, saati tappamista. Ja niin koko hommasta tulee valtavan yksinkertaista. Hyvällä tavalla sellaista, ettei mitään vaihtoehtoa edes ole.

Ja samalla teen valintoja itsekin. Laitan edelleen välillä leivän päälle voita ja juustoa, syön halloum-ranskalaisia jos niitä on tarjolla enkä aina muista tarkistaa vaikkapa valmisaterioiden valmistusaineita. Mutta veikkaan, että nämäkin putoavat pois yksitellen, aivan kuten on käynyt lihallekin. Vielä viime vuonna kaipasin lähes päivittäin kalaa ja suklaata, nyt en oikeastaan ollenkaan, varsinkaan kalaa.

Viime vuonna myös toivoin löytäväni vähän innostuneemman suhtautumisen ruokaan ylipäätään. Mitään järisyttävää muutosta ei ole tapahtunut, mutta ehkä kokonaiskuva on hieman ryhdikkäämpi. Olen jaksanut kokeilla (ehkä kerran kuussa) uusia reseptejä, opetellut syömään joka päivä pähkinöitä ja hedelmiä, ja ennen kaikkea saanut mieheni innostumaan tästä kaikesta niin, että perheemme on yhdessäkin entistä vegaanisempi. Mieheni on myös huomattavasti minua parempi tekemään sekä vegaanista että vege-ruokaa, mikä on ihanaa.

Mutta mikä ehkä parasta: suurimman osan ajasta en ajattele tätä asiaa ollenkaan, siitä on tullut luonteva osa arkea. Lähes kaikki mitä ostamme kaupasta on vegaanista ja lähes poikkeuksetta ravintolassa saa hyvää vegaanista ruokaa. Jos tämän rinnalla silloin tällöin syön muutaman siivun juustoa, kylässä lohipastaa tai unohdan tarkistaa onko jossain valmiskeitossa käytetty eläinperäistä kermaa tai teen lapsille kerran kuussa siskonmakkarakeiton, niin kokonaisuus on ehdottomasti enemmän plussan puolella.

Kaiken muun ohella vegaanius liittyy paitsi siihen, että toimii oikein ihan vain etiikan ja ilmaston kannalta, myös koronaan. Toimittaja Suvi Auvisen blogissa on kiinnostava teksti aiheesta, suosittelen lukemaan. Tiivistyksenä: mitä lähempänä eläimiä me alati olemme ja mitä lähempänä eläimet ovat toisiaan, sitä otollisempaa on kaikkien virusten kehittyä ja levitä.

Kun puhutaan viruksista, ei voida erotella ihmisten terveyttä ja muiden eläinten terveyttä. Virukset eivät kunnioita lajien tai valtioiden rajoja, vaan ne liikkuvat miten mielivät. Aivan kuten luonnon monimuotoisuutta suojeltaessa myös pandemioissa auttaisi se, että me ihmiset vain ottaisimme muutaman askeleen taaksepäin. Meidän pitää jättää muut eläimet rauhaan, antaa niiden elää omaa elämäänsä siihen puuttumatta. Meidän pitää hankkiutua kauemmas, ja kestävä ratkaisu siihen on luopua eläintuotannosta. Se ei lopeta kaikkia tauteja, sillä osa taudeista on jo kehittynyt muotoon, jossa ne leviävät ihmisistä toiseen. Samalla myös ihmisissä olevat virukset jatkavat kehittymistä. Mutta ainakin eläintuotannon alasajo vähentäisi sitä todennäköisyyttä, että pyyhkäisemme itsemme olemattomiin. Maskit ja rokotteet hoitavat seurausta, eivät syytä. Pandemian keskellä seurausta pitää tietenkin hoitaa, mutta koko ongelmaa sillä ei ratkaista.

.

Olemme puhuneet tästä aiheesta paljon kotona ja varsinkin kahdeksanvuotiasta se kiinnostaa kovasti. Helppoa keskustelu ei aina ole. En oikeasti aina tiedä mikä olisi paras tapa kertoa lapselle mikä hänen suuresti rakastamassaan kinkkuvoileivässä on väärää, mitä sanoa kun hän kysyy miten se possu tapetaan ja kuinka paljon siihen sattuu. Pitäisikö valehdella, kaunistella vai vain kertoa totuus? Olen tullut siihen tulokseen, että lapset ovat fiksuja, kyllä heidän kanssaan voi keskustella, ikään ja kehitystasoon sopivalla tavalla.

En ehkä (vielä) sano suoraan, että mikään liha ei päädy yhdellekään lautaselle ilman, että joku käyttää väkivaltaa eläintä kohtaan, mutta niinhän se on.

Hyvä esimerkki syntyi kuin itsestään viime viikolla Lapissa. Ajoimme autolla ja näimme tien viertä kulkevan yksinäisen poron. Koko loppumatkan lapsi oli huolissaan siitä miten poro pääsee turvassa muiden porojen luo, ettei vaan jää auton alle. Puhuimme pitkään siitä, miten erilaiselta suhtautuminen eläimen kuolemaan tuntuu kun eläimen näkee omin silmin, sen suloiset kasvot, hienot sarvet ja kauniin turkin. On niin paljon helpompaa nostaa siististi muoviin pakattuja, ohuen ohuita siivuja ostoskoriin ja olla ajattelematta, että niidenkin taustalla on suloinen, tunteva eläin, jota ei itse missään tilanteessa olisi valmis tuuppaamaan auton alle. (Tai ahdistua syvästi suojelukoirien järkyttävästä kohtelusta samalla kun omilla kulutusvalinnoillaan hyväksyy sikojen lyömisen tai broilereiden tappamisen hitaasti ja tuskallisesti hiilidioksidilla. Useimmat meistä eivät ehkä ole sikojen tai kanojen ystäviä samalla tavalla kuin koirien, mutta ei sillä pitäisi olla mitään merkitystä. Ei eläin tiedä satutetaanko sitä harrastuksen vai ruoantuotannon takia. Kaikki eläimiin kohdistuva väkivalta pitäisi yhteiskunnassa tuomita yhtä lailla. Piste.)

Löysin aiheesta myös tämän hyvän tekstin, jossa Nakki lautasella – kirjan kirjoittaja Elina Lappalainen miettii samoja asioita ja myös kehottaa vanhempia puhumaan lastensa kanssa, fiksusti ja arvioiden.

Ihan kaikkea ei voi kertoa. Emme voineet laittaa kaikkea mukaan tähän kirjaan koska moni Suomen laissa hyväksytty ja eläintuotannossa normaalina pidetty asia on vain liian kamala lapsille kerrottavaksi. Esimerkiksi kerromme kyllä kirjassa, että vasikoiden sarvien alut poltetaan. Mutta kirjassa sen tekee eläinlääkäri, toisen lapsihahmon isä jonka mukana lapsihahmot kiertävät. Näin kirjan vasikka saa asiallisen kohtelun. Sen sijaan jätämme kertomatta, että suuri osa maitotiloista hoitaa kivuliaan toimenpiteen itse ilman kivunlievitystä. Olisi liian rankkaa kertoa lapselle, että pienelle eläimelle aiheutetaan kolmannen asteen palovamma, poltetaan kuumalla kolvilla luuhun asti – eikä kivusta välitetä niin paljoa että kutsuttaisi eläinlääkäri.

Itse koen, että maapallon ja siksi myös lasteni tulevaisuuden kannalta tämä on yksi tärkeimmistä asioista ja tekijöistä, ja haluan vanhempana tehdä sen suhteen parhaani. Lisää hyvää, kannustavaa ja monipuolista tietoa löytyy vegaanihaasteen sivuilta.

Tiedelehti Sciencessa julkaistun suurtutkimuksen mukaan liha- ja maitotuotteiden hylkäämisellä on paljon suurempi vaikutus ympäristöön kuin lentomatkojen vähentämisellä.Tutkimusta johtanut Joseph Poore Oxfordin yliopistosta sanoo, että vegaaninen ruokavalio on luultavasti merkittävin mahdollinen keino vähentää omaa vaikutustaan maapalloon – ei vain kasvihuonekaasujen suhteen, mutta myös happamoitumisen, rehevöitymisen, maankäytön ja vedenkäytön suhteen.

Toivottavasti olet mukana.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s