Kun olin pieni, oli äitienpäivän tärkein osuus aamiainen, jonka valmistimme yhdessä veljieni kanssa. Kannoimme sen tarjottimella äidin huoneeseen, jossa hän esitti vielä nukkuvansa, ja sitten söimme paahtoleipiä ja suklaaleivoksia leveässä sängyssä. Se oli ihanaa.
Muistan edelleen miten yritimme olla keittiössä ihan hiljaa, miten aina onnistuimme saamaan jonkin kinan aikaiseksi, miten ilahtunut äiti oli kun hänen ei tarvinnut nousta ylös saadakseen kahvia.
Joskus olen pakahtua sen tietoisuuden alla, etten pääse kokemaan noita hetkiä enää ikinä. En pääse lapsuutemme kotiin ja sen repsottavaan keittiöön, en supisemaan sinne veljieni kanssa, en riitelemään heidän kanssaan siitä mihin kuppeihin kahvi tulee juhla-aamuna kaataa.
Perhe on kaikessa arkisuudessaan niin järisyttävä kokonaisuus. Kannamme sitä mukanamme kaikkialle, soluissa ja tunteissa ja ajatuksissa, ja silti se on jotain, joka niin helposti asettuu itsestäänselvyyksien lokeroon.
Tyttäreni tappelevat joka päivä. Huutavat toisilleen, heittelevät leluja ja paiskovat ovia. Metelin määrä on hetkittäin uskomaton. Joinain aamuina kello on viisi yli seitsemän ja sota on jo käynnissä. Mutta he ovat myös toistensa suurin tuki ja lohtu. Silittävät toistensa hiuksia, halaavat, liittoutuvat silmää räpäyttämättä meitä aikuisia vastaan.
Tuntuu etuoikeutetulta saada seurata sitä ihan läheltä, kaiken ytimessä vaikkakin hieman sivussa. Tiedostaen, että vaikka me olemme perhe, tulee heillä kahdella olemaan aina jotain sellaista, johon minä tai heidän isänsä emme kuulu.
Mietin nykyään enemmän perhettämme kuin omaa äitiyttäni. Se on kiinnostavaa.
Toki yhä tulee hetkiä, kun juuri äitinä huomaan olevani törmäyskurssilla jokaisen epävarmuuteni ja kipupisteeni kanssa, kun vain lapseni onnistuu nostamaan pintaan tunteita ja toimintamalleja, jotka ovat minuun niin syvälle juurtuneet etten muuten edes tiedosta niiden olemassaoloa, tulee päiviä jotka ovat loputtoman sateisia ja tahmeita ja nuhaisia ja kireitä, ja iltoja kun kaikki ovat eri syistä mutta yhtä lailla väsyneitä eikä mistään tule yhtään mitään, mutta aina vain useammin tuntuu siltä, että elämme elämäämme lastemme kanssa, emme heitä varten. Teemme asioita yhdessä, perheenä, emme jotta saisimme ajan vain jotenkin kulumaan.
Tila heidän ympärillään laajenee, eikä minun tarvitse olla siinä joka hetki, ei edes joka toinen. On enemmän aikaa tarkastella toiveitani ja halujani naisena, kirjailijana ja puolisona. Toki kolmevuotiaan uhma vie välillä kaiken hapen ympäriltään ja kahdeksanvuotiaan tunnekuohut muistuttavat melkein teini-ikää, mutta silti, meitä on tässä neljä kiinnostavaa ja hauskaa ihmistä, kaukana on vauvavuosien toisteinen täysinäisyys, tyhjänpäiväiset ja silti hirveät riidat, valvottujen öiden aivosumu ja ja vuosien mittaiselta tuntuvat iltapäivät, ajatus, että tätäkö tämä aina vaan on?
Ja samalla, tietenkin, sisällä läikehtii haikeus, tässäkö tämä oli, enkö saa kokea tuota enää koskaan?
Ja toisaalta, vaikka jokin ehkä olikin, on edessä niin paljon.
Ehkä se on juuri tämä. Äitiyteen liittyvä loputon aaltoliike, vetäytyminen ja palautuminen. Yhdessä hetkessä ei jaksa enää sekuntiakaan, toisessa pelkää sekunnin loppuvan kesken. Kaikki on luonnollista, arkista, ihmeellistä, niin uskomattoman haurasta.
Olen tehnyt maailmaan tämän ihmisen, jolla on kultaisina kihartuvat hiukset ja nopea mieli, ja tuon, jolla on tarttuvin nauru ja järkkymätön tahto, enkä ole mistään yhtä onnellinen ja ylpeä. Kannoin heitä sisälläni ja nyt he ovat tuossa, enkä koskaan lakkaa ihmettelemästä että miten juuri he, miten juuri minä. Yhden menetimme ja ilman sitä ei olisi toista.
Ja juuri sen vuoksi mietin heitä, joilla ei ole äitiä. Heitä, jotka haluaisivat olla äitejä. Heitä, joilla on sisällään äitiyteen liittyvä suru. Heitä, jotka ovat äitejä ilman lasta. Miten se kipu saattaa jättää kaiken muun alleen, varsinkin tänä viikonloppuna.
Ja mietin äitejä, joilla ei ole samoja lähtökohtia kuin itselläni, mutta joiden toiveet oman lapsen ja äitiyden suhteen ovat täysin samat. Halu rakentaa lapselle turvallinen koti. Rakastaa, pestä, ruokkia, hoivata, helliä. Nähdä lapsen kasvavan, tulevan omaksi itsekseen.
Tulevan äitienpäivän iloksi osallistuinkin Suomen World Visionin kampanjaan ja ostin yhden äitiyspakkauksen lähetettäväksi sinne missä niitä tarvitaan. Lahjalla kenialainen tai somalialainen äiti saa äitiyspakkauksen, joka sisältää muun muassa synnytyksessä tarvittavia steriilejä välineitä, kantoliinan, moskiittoverkon sekä vauvanvaatteita. Pakkaus kannustaa odottavia äitejä käymään raskausaikana neuvolassa ja synnyttämään kodin sijasta terveysasemalla ja se auttaa vähentämään lapsi- ja äitikuolleisuutta, antaa vastasyntyneelle tasa-arvoisemman alun elämään.
Enpä keksi parempaa lahjaa tähän päivään.
Helmi Kekkonen 