Rakkaudesta

Nyt kun uutta tilaa ja vapautta syntyy, kysyn myös itseltäni, mitä minä haluan sillä uudella vapaudella tehdä? Kuka minä olen ilman pelkoa tai häpeää tai tunnetta siitä, etten tule kuulluksi tai nähdyksi? Mitä ovat ne puolet itsessäni, jotka ovat olleet kahlittuna ja mitä niiden vapautuminen juuri minulle merkitsee? Kaikki se, mitä olen ja mitä olen tähän asti elämässäni saanut aikaan, on syntynyt pelon ympäröimänä. Kuka minä olisin, jos kaikki olisi mahdollista eikä tarvitsisi enää pelätä?

Muutama vuosi sitten olin Helsinki Litissä kuuntelemassa Johannes Anyurun haastattelua. Olin vain muutamaa päivää aiemmin lukenut hänen uskomattoman upean romaaninsa He hukkuvat äitiensä kyyneliin, ja muistan miten Anyurusta virtasi läpi hämärän salin sellainen karisma, toivo ja energia, etten ollut koskaan kokenenut vastaavaa. Ajattelin, että jos hän perustaisi minkä tahansa liikkeen, minä seuraisin, silmää räpäyttämättä.

Jani Toivolassa on jotain samaa. Oikeastaan aika paljonkin. Kirjoittajina he ovat aivan erilaisia, mutta se mistä he kirjoittavat ja puhuvat, kulkee lähes käsi kädessä.

Sen voisi tiivistää jotenkin näin: kaikilla meillä on tarina.

Me kannamme ihollamme ja ihomme alla sitä mistä me tulemme, keitä olemme kohdanneet ja miten meitä on kohdeltu. Me seisomme huoneen reunalla tai sen keskellä ja haluamme tulla nähdyksi. On hetkiä kun emme pääse oviaukkoa pidemmälle, mutta se ei tarkoita ettemmekö me silti vaikuttaisi huoneen ilmapiiriin ja etteikö se vaikuttaisi meihin. Me kaipaamme rakkautta, sitä että meitä rakastetaan ja että saamme itse rakastaa, ja joskus se rakkaus on pelottavampaa kuin mikään muu ennen sitä tai sen jälkeen, ja joskus se taas levittäytyy yllemme kuin lämmin, kaiken kestävä peitto. Me haluamme iloita ja nauttia, olla vapaita odotuksista ja raameista, rakentaa itsemme näköistä ja kokoista elämää. Olla olemassa, hengittää, huutaa, tanssia, itkeä, nauraa, koskettaa, päästää irti ja astua lähemmäs.

Ja näin: ihmisyys on yhtä aikaa täydellisen universaalia ja loputtoman intiimiä. Ja juuri sen kuvaamisessa Toivola tässä kirjassaan onnistuu poikkeuksellisen hienosti.

Kirjaa lukiessa on alati tunne, että on jonkun järisyttävän äärellä, ja silti mieli ja olo on aivan tyyni.

Tiedän, että (varsinkin Suomessa) on (ainakin vielä) aivan poikkeuksellista, lähes vallankumouksellista kirjoittaa omasta elämästään mustana homoseksuaalina ja yksinhuoltajana näin suoraan ja rehellisesti, kertoa avoimesti kosketuksesta, hikisestä intohimosta, kaipauksesta, sydänsuruista, isyyteen liittyvistä peloista ja iloista, kehollisuudesta, rajoista, hämmennyksestä ja kivusta sekä omista arvoistaan, ja minä ihailen Toivolaa sen vuoksi aivan valtavasti, mutta samalla tuntuu kuin hän kirjoittaisi kenestä tahansa, joka on joskus ollut hämmentynyt tai yksin, joka on joutunut pienentämään tai suurentamaan itseään sopiakseen joukkoon, joka on kaivannut toista ihmistä tai tullut toisen ihmisen satuttamaksi, joka on halunnut tulla vanhemmaksi ja joutunut oman vanhemmuutensa kanssa myrskyihin, ja juuri se tekee tästä kirjasta ihmeellisen kantaaottavan ja avarakatseisen, yleisen ja yksityisen yhtä aikaa.

Se murtaa yhteiskunnallisia rakenteita, ehtoja ja sääntöjä puhtaasti yksilön kokemuksen kautta. Heittää pallon rohkeasti kohti uskoen, että kenen tahansa on halutessaan mahdollista saada koppi.

Tytöt tekivät erilaisia hyppyjä ja rytmisiä loikkia. Minä seisoin verhon raossa ja seurasin tyttöjen tunteja silmät ammollaan. Lukuvuoden loppuun mennessä verhossa oli kämmenen kokoinen repeämä kaikesta kurkistelusta. En kuitenkaan saanut ylittää tuota asetettua rajaa, vaikka kuinka koin, että verhon toisella puolella tai jossain siinä välissä olisi jotain, mikä olisi itselle oikeampaa tai luontevampaa.

Esimerkki on kaukaa varhaisteinin maailmasta mutta lukuisia vastaavia seiniä, raameja ja rajoja on ympärillämme myös aikuisuudessa. Ulkopuolelta asetettuja ehtoja ja oletuksia joihin ihmisen tulisi itsensä ahtaa sen sijaan, että nostaisimme kaikki verhot ylös ja antaisimme jokaisen asettua mihin kohtaan huonetta tahansa.

Haluaisin, että tämän kirjan lukisi jokainen, joka ajattelee, ettei tämä koske minua, ettei minua ole kukaan tai mikään koskaan rajoittanut.

Ja haluaisin, että tämän lukisi jokainen, joka on koskaan ajatellut, että on ikuisesti ulkokehällä, vähän sivussa, aina jotain liikaa tai liian vähän. Hän, joka ajattelee ettei selviä ja hän, joka on selvinnyt.

Monta kertaa palasin mielessäni Toivolan aiempiin teoksiin, Musta tulee isona valkoinen ja Kirja tytölleni, ja havahduin siihen, että useimmat tämän kirjan teemoista ovat niissäkin vahvasti läsnä, mutta siinä missä Musta tulee isona valkoinen käsitteli eniten sitä millaista oli kasvaa mustana poikana valkoisessa maailmassa ja Kirja tytölleni sen pojan kasvua mieheksi ja isäksi, on tämä ennen kaikkea kirja siitä kuka se poika ja mies pohjimmiltaan on ja miksi, ja mikäpä muu kaiken ytimessä olisi kuin rakkaus, ja ajatus, ettei oma onnellisuus voi olla kenenkään toisen varassa, ettei sellaista vastuuta voi kenenkään toisen harteille asettaa.

Muutama kohtauskin löytyy lähes samanlaisena kaikista kolmesta ja se on minusta kiinnostavaa, koska itsekin uskon siihen, että elämässä tulee vastaan eräänlaisia avainkohtauksia, jotka eivät jätä rauhaan, jotka määrittelevät poikkeuksellisen vahvasti sitä keitä me olemme ja mitä kohti olemme matkalla. Oli kyse sitten lapsen viattomuudesta, ensirakkaudesta, seksuaalisesta väkivallasta, oman lapsen ensimmäisestä neuvolakäynnistä, omien vanhempiensa virheiden hyväksymisestä tai mistä tahansa, jättävät nuo hetket jäljen, jota ei voi unohtaa. Niiden ei tarvitse määrittää sitä keitä me olemme, mutta silti ne ovat merkittävä osa meidän minuuttamme.

Jälleen kerran Toivola kirjoittaa myös tyttärestään ja heidän suhteestaan niin elävästi, kauniisti ja tarkkanäköisesti, etten tiedä toista. Arjen rutiineista ja toisen näkemisestä, sylistä ja silityksestä, aikaisista aamuista ja venähtäneistä illoista, väsyneistä raajoista ja haavoittuvuudesta, toisen ihmisen kunnioittamisesta ja rakkaudesta, jossa ei kaikesta rakkaudesta huolimatta voi koskaan olla toiselle kaikkea.

Ajan saatossa rakkauteen väistämättä tarttuu myös asioita, joista ei ole ylpeä ja jotka mielellään pyyhkisi pois jos voisi. Muttei voi. Sen kanssa on vain opittava elämään, että rakkaudessa on parantumattomia haavoja ja ajoittaista kipua. Kun rakastaa niin myös pelko kuolemasta vahvistuu, ja rakkaus kantaa aina mukanaan myös epävarmuutta. Silti me kaikki riitämme rakkaudessa.

Henkilökohtaisella tasolla koen valtavaa helpotusta ja myös samaistumista sen äärellä, miten kaikissa kirjoissaan Toivolasta välittyy pakottava ja silti lempeä tarve sanoittaa ja ymmärtää sitä mitä hänen sisällään tapahtuu, mitä hän tuntee ja miksi, miten asioihin ja ihmisiin suhtautuu. Usein koen olevani sen tarpeen kanssa yksin, siinä hetkessä, jossa haluan purkaa kaikki kerrokset ja sukeltaa ytimeen asti, uskaltaa nähdä peilistä pienen lapsen, teini-ikäisen tytön, vaimon, ystävän, äidin, tyttären, kirjailijan ja naisen, kohdata koko tähän asti kulkemani matkan, mutta näiden tekstien äärellä se yksinäisyyden tunne väistyy. Se on ihmeellistä, ja uskomattoman vapauttavaa.

Uskon, että tässä kirjassa (ja myös juuri tämän kirjan kirjoittamisen myötä) Toivola on päässyt lähimmäksi omaa ääntään. Teksti tulee ihan liki, kirkkaana, rauhallisena, hurjana ja varmana, silloinkin kun riveillä ja rivien välissä huokuu pelko, häpeä, suru ja epävarmuus.

Kaikesta inhimillisestä hauraudesta ja keskeneräisyydestä huolimatta, tai oikeastaan juuri niiden takia, tämä on kaunis ja rauhoittava, eheä kokonaisuus. Tarina, joka mullistaa, ja johon voi silti jäädä lepäämään, olemaan turvassa.

… ettei rakkaus ehkä sittenkään ole mitään mitä tarvitsisi omaksua ulkoa käsin. Jotain mitä minulta puuttuu tai olisi koskaan puuttunut. Nyt tiedän, että se kaikki on jo minussa. Ollut aina. Ei ole mitään uutta mitä tulisi pukea päälle. Enemmänkin rakkaus on riisuuntumista kaikesta siitä, mitä olen vuosien varrella päälleni ripustanut: häpeää, pelkoja, aavistuksia, ennakointia ja mennyttä elämää. Kaikki sumentamassa näkökykyä ja heikentämässä mahdollisuuksiani rakastaa itseäni. Jokainen riisuttu kerros vapauttaa tilaa rakkaudelle tulla näkyväksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s