Karkumatka

Joskus on aamuja (ja päiviä ja iltoja) kun tuntuu siltä, että haluaa vain lähteä. Vetää kengät jalkaan, sulkea oven ja mennä.

Se voi johtua jostain arkisesta (pms, huonosti nukuttu yö, lasten jatkuva kinastelu, epämääräinen surumielisyys) tai jostain mitä ei edes tunnista, jolle ei siinä hetkessä tai milloinkaan löydä sanoja.

’

Pii tietää miltä se tuntuu.

Sinä päivänä minä päätin lähteä. Suunta oli selvä. Pee niin kuin peikko, oo niin kuin oikku, ii niin kuin itsekseen, äs niin kuin super. Minusta oli jo pitkään tuntunut siltä, että minun täytyy mennä.

Pii jatkaa matkaansa kunnes tulee pensionaatti Paradaisiin. Siellä on boheemi Frida-täti, joka tarjoaa päivälliseksi lettuja ja löytää aina oikeat sanat.

Ja siellä on myös Peik, jolla on hupparissa korvat ja jurottava katse.

Kuluu muutamia päiviä, jotka ovat niin suuria, että tuntuu kuin niihin mahtuisi kokonainen kesä.

Lopulta Piin on palattava kotiin ja kaikki tulisi aina olemaan vähän erilaista, koska tästä eteenpäin aika olisi aina aikaa Peikin jälkeen.

’

Joskus sellaisena huonona aamuna lapsi saattaa painautua kylkeen kiinni ja pyytää että lukisin hänelle sadun. Ja joskus minä ymmärrän suostua, unohtaa hampaiden pesun ja hiusten harjaamisen, vain asettua sohvalle ja rauhoittua, lukea.

Ja joskus se satu saattaa olla niin ihana, että sydän on lukiessa pakahtua, sekä minun että lapsen.

Inka Nousiaisen kirjoittama ja Satu Kettusen kuvittama Karkumatka on upea (lasten)kirja.

Se on ihmeellisellä tavalla ajasta ja paikasta vapaa, yksinäisyyttä ja kohtaamista hellästi, hauskasti ja koskettavasti kuvaava.

Luin hitaasti koska en halunnut sen loppuvan, halusin heti luettuani lukea sen uudestaan.

Piin sisällä läikehtivä suru ja aaltoileva odotus, Peikin kohtaamisen synnyttämä ilo, Paradaisin unenomainen ja yksityiskohdiltaan uskomattoman rikas tunnelma, lopun yhtäaikainen haikeus ja lohtu, huomasin pidätteleväni itkua monta kertaa, enkä oikeastaan tiedä miksi pidättelin, välillä katsoin tyttöä, näin miten vatsassa lepattavat hopeakalat ja perhosensiivet saivat hänet hymyilemään jollain uudella tavalla, hän tiesi mistä oli kyse.

Ajattelin, miten kahdeksanvuotias on jo niin iso, että lukee Harry Pottereita itse alusta loppuun, ajaa ratikalla yksin kaupungin laidalta toiselle ja kuuntelee Behmiä, ja samalla vielä niin pieni, että käpertyy syliin kuuntelemaan satua, solahtaa sen maailmaan hetkessä ja vaivattomasti, antaa mielen taipua pieniin kummallisuuksiin ja uusiin ajatuksiin, ottaa kerrotun avarana vastaan.

Mutta niin paljon on kirjasta kiinni. Ja tämä, tämä on täydellinen.

Inka Nousiaisella on häkellyttävä taito kuvata maailmaa lapsen silmin, löytää ne pienet suuret asiat, joiden jälkeen mikään ei ole enää ihan sama. Tavoittaa ne hetket, joissa Oivallus käy mielen ja sydämen läpi, ja jättää jäljen.

Hassua, mutta huomaan että minua itkettää tätä kirjottaessa vähän yhä.

Tarinan tunnelmassa on jotain, joka laittaa tunteet ja ajatukset liikkeeseen, ja kirjan todella kaunis kuvitus syventää sitä entisestään, kuvat jäävät mieleen kieppumaan, samalla tavalla kuin tunteet ja hetket kieppuvat Piin sisällä, kuin huvilan äärellä aaltoileva kutsuva meri.

Mietin, miten lapset kasvavat ja etsivät omaa paikkaansa, haluavat seikkailla ja olla vapaita, ja silti aina kantavat niin paljon mukanaan. Miten he saattavat olla viattomia ja epäluotettavia yhtä aikaa, arkoinakin niin uskomattoman rohkeita, tuntea huojennusta ja surua, kaivata palavasti jotain mistä eivät vielä mitään tiedä.

Ehkä juuri tuo itkettää, se lapsen sisällä oleva valtava maailma, josta saan sittenkin aina nähdä vain palasia, joka ei ole olemassa minua vaan ainoastaan häntä varten. Miten tärkeää ja haikeaa sen ymmärtäminen onkaan, miten se on se matka joka meidän molempien on kuljettava.