Vivek Ojin kuolema

Minun oli vaikea kävellä ympäriinsä päivästä toiseen, koska ymmärsin, että muut luulivat minua tietynlaiseksi, mutta he olivat väärässä, aivan hakoteillä, eivätkä nähneet todellista minääni. Heille sitä ei ollut edes olemassa.

Onko ihminen ylipäätään olemassa, ellei kukaan näe häntä?

Sinä päivänä kun tori palaa Vivek Oji kuolee. Toiset kaipaavat vastauksia, toiset varjelevat salaisuutta. Mitä on tapahtunut? Kuka Vivek oikeastaan oli?

Todella kiehtovan ja varmasti kovaa vauhtia kirjallisuuden kiinnostavimpaan kärkeen matkalla olevan nigerialaistaustaisen ja tällä hetkellä Yhdysvalloissa asuvan Akwaeke Emezin romaani on pakahduttavan kaunis, surullinen ja ajankohtainen, nigerialaiseen kylään sijoittuva romaani perheestä ja ystävyydestä.

Se on tarina rakkaudesta ja ihmisyydestä, siitä miten niiden rajoittaminen voi saada aikaan.

Se saa janoamaan tarinoita, joissa asetelma olisikin päinvastainen, joissa seksuaalisuuden ja sukupuolen vapaus ja rajattomuus olisikin ilo, toivomaan maailmaa, jossa tuo vapaus olisi itsestäänselvyys.

Valokuva: paidaton Vivek pujottaa koruja kaulaansa, järjestää ne hopeaketjunsa päälle ja nipistää kultaiset renkaat korviinsa hiukset olkapäille ryöpyten. Hän näyttää vähäpukeiselta morsiamelta, puoliksi riisutulta.

Kuvassa on toinenkin poika. Hänen nimensä on Osita. Hän on yhtä pitkä kuin Vivek mutta leveäharteisempi, ja hänen ihonsa on syvältä kaivetun saven värinen. Hän on Maryn ja Ekenen lapsi, ja hänen silmänsä ovat kapeat viirut ja huulensa uskomattoman täyteläiset. Tässä kuvassa hänen kasvonsa ovat jäykistyneet synkkään ja säikähtäneeseen ilmeeseen. Hän odottaa kädet puuskassa ja leukaperät kireinä jotain, mitä ei pysty ennakoimaan.

Lukiessani mielessä liikahteli David Grossmanin upea Sinne missä maa päättyy ja Taye Selasin lähes täydellinen Ghana ikuisesti, molemmat erilaisia kuin tämä ja erilaisia myös keskenään, mutta samalla tunnelmaltaan paikoin kuin sisarteoksia, aikaa ja ihmistä kiinni juoksevia ja kohti kurottavia, viiltäviä tutkielmia ajatuksesta ”jos vain olisimme…” ja siitä mitä sitten tapahtuu, kun on jo liian myöhäistä. Teoksia, joita rakastaa jo lukiessa, mutta joiden todellisen arvon ja merkityksen ymmärtää vasta vähän viiveellä, järisyttävänä.

Emezin kerronta (Sari Karhulahden hienona suomennoksena) on rikasta ja eloisaa; värit, maut ja hajut tihkuvat riveiltä, henkilöt ovat moniulotteisia ja tulevat aivan liki ja sen maailma on visuaalisuudessaan lähes pökerryttävän voimakas, ja siitä huolimatta kaikista vaikuttavin on teoksen rakenne, se miten ihmisiä, hetkiä ja kuvia tiputellaan vähitellen, teoksen oman sisäisen maailman logiikkaa noudattaen ja silti alati ihmeellisen jäntevänä ja kirkkaana; intensiteetti ei katoa hetkeksikään. Lukemista ei voi lopettaa, mutta on luettava mahdollisimman hitaasti, jottei kirja vaan loppuisi.

Kehen voi luottaa ja miksi, kuinka paljon toisesta ihmisestä voi lopulta koskaan tietää?

Vivek piirtyy muiden katseen kautta mutta lopulta se on hänen oma äänensä, joka murtautuu läpi ja jää kantamaan, kaikumaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s