Tauko

Aion toistaa tämän sinulle joka luvussa: kun puhumme vaatteista, puhumme aina myös tunteista, ehkä ennen kaikkea juuri niistä. Puhumme itsestämme, historiastamme, toiveistamme, kivuistamme ja häpeästämme – kaikkein syvimmistä jutuista. Ihan koko ajan.

Lähtökohtaisesti vaatteet ja ulkonäkö eivät kiinnosta minua.

Kuljen suurimman osan ajasta trikoissa/farkuissa ja hupparissa/neuleessa tai vaihtoehtoisesti asussa, joka koostuu aina mustasta mekosta, mustista sukkahousuista ja mustista maihareista ja jonka voi (ainakin omasta mielestäni) laittaa sekä lounastreffeille että juhliin. Haaveilen kyllä usein näyttäväni sellaiselta boohemin huolimattomalta ja vaivattoman tyylikkäältä, kevyeltä ja ihanalta. Selaan netistä vaatteita mitä voisin ostaa, kerään pinterestissä wardrobe-nimiseen kansioon kuvia ja ihailen ystäviäni joilla on oma tyyli, oli se sitten elegantti tai vähän älytön, heitä jotka pukeutuvat tavallisena tiistaina paljettimekkoon ja lenkkareihin ja osaavat yhdistää aivan eriparisia vaatteita upeiksi kokonaisuuksiksi, metsästävät täydellistä neuletta vuosia ja löydettyään sen, on se oikeasti, no, täydellinen, ja mietin millaista olisi omistaa ainoastaan laadukkaita, eettisiä ja kauniita vaatteita. Haaveilen ja mietin, mutta siihen se jää.

Innottomuuteeni vaatteiden suhteen on olemassa ihan käytännön syitä. Olen työskennellyt kymmenen vuotta kirjailijana, mikä tarkoittaa, että tuloni koostuvat lähinnä pienistä apurahoista, joilla olen elänyt noin puolen vuoden sykleissä kerrallaan. Meillä on pieni asunto, jossa on todella pieni seinään upotettu vaatekaappi, johon on mahduttava sekä minun että puolisoni vaatteet (ja lakanat ja ylimääräiset tyynyt ja peitot). Ahdistun vaatekaupoissa koska niissä on kuuma ja muita ihmisiä. Ja ylipäätään melkein aina kun mietin jonkin uuden vaatteen hankintaa minä jotenkin uuvun, en vaan jaksa. En tykkää tavarasta, pinoista, kasoista, sotkusta tai siitä, että mitään on yhtään liikaa. Tämä pätee paitsi ostamiseen myös esimerkiksi siihen miten kirjoitan ja mitä luen ja millaisista juhlista ja ruoasta pidän, mikä sekin on sinänsä aika kiinnostavaa, ja omalla tavallaan myös elämää hallitsevaa.

Tyylikkyyteni tai tyylittömyyteni on siis selkeästi jotain, joka ei a) kiinnosta minua tarpeeksi koska olen pukeutunut aika lailla samalla tavalla kohta kaksikymmentä vuotta eikä b) häiritse minua koska olen yleensä ihan tyytyväinen ylleni valitsemiini vaatteisiin tai sitten en oikeastaan edes mieti mitä minulla on ylläni tai miltä näytän koska 90% ajasta olen joka työhuoneella yksin tai kotona. Samalla tavalla haluaisin olla ruoanlaitosta innostunut ja syödä muutakin kuin nuudeleita, pestopastaa ja linssikeittoa, vaikkapa jotain bowleja, tuorepuuroja ja värikkäitä salaatteja, sisustaa kotia huolella ja rakkaudella, ymmärtää enemmän verotuksesta ja politiikasta, osata vaihtaa autonrenkaat ja olla kaiken kaikkiaan enemmän viehättynyt uusista asioista, mutta samalla tiedän, että oikeasti jotain halutessani minulla on tahdonvoimaa ja itsekuria vaikka kuinka, eli niin, ei vaan kiinnosta tarpeeksi. Laitan aikani ja apurahani kirjoittamiseen, perheeseen, juoksemiseen ja satunnaisiin elokuva- ja baari-iltoihin.

Mutta. Tästä kaikesta huolimatta minä pidin ihan valtavasti Laura Frimanin omakohtaisesta teoksesta Tauko – jolloin luovuin vaateostoksista vuodeksi ja pilasin elämäni ehdoin tahdoin. Luin sitä ahmien, mutta samalla säästellen, koska en halunnut sen loppuvan. Pitkästä aikaa käsissäni oli kirja, jonka lukemista odotin. Aluksi en ihan ymmärtänyt, että miksi. Olen kyllä aina tykännyt Lauran kirjoitustyylistä, sellaisesta itseironisesta, vähän provosoivasta, suorasta ja hauskasta äänestä, mutta alun tunnekuohuiset ajatukset instagram-tilin contentin puutteesta, ostomaniasta, pesussa pilalle menneestä paidasta ja pikamuotiliikkeistä eivät varsinaisesti sytyttäneet, ja kirjan lähtöajatus vuodesta, jonka aikana ei osta yhtään vaatetta oli vähän että noooh, voisin ihan helposti olla vaikka kaksi. Ja silti tekstistä huokui tunne, että nyt ollaan jonkin oikeasti henkilökohtaisen äärellä, että jostain syystä juuri tämä aihe on kirjoittajalleen enemmän kuin vain tähän aikaan sopiva, someystävällinen, ekologiseettinen pitkä essee. Ja sitten sivulla 35 se iski.

Teini-iän traumat ovat osa yhtälöä. Herkimmät kasvuvuoteni piilottelin joko muodotonta tikkuvartaloani tai rakoa etuhampaiden välissä. On tärkeää eritellä, että tuo rako ei ollut sellainen söpö kuten Madonnalla tai Vanessa Paradisilla, vaan toi enemmänkin mieleen mukiloidun, kroonista keripukkia sairastavan merimiehen. Toisin sanoen surin olevani jotenkin ruma. En Notre Damen kellonsoittaja-tason ruma, mutta sellainen tavallinen, täysin unohdettava. Ennemmin kuin ruma, en tarpeeksi kaunis.

Tunnistin kaiken! Tosin minulla ei ollut tikkuvartaloa ja rako hamapiden välissä oli ehkä vähän pienempi, mutta olin ala-asteella hieman tanakka, pyöreänenäinen, ohuthiuksinen ja paksunilkkainen, mitä näitä nyt on, ja siis tietenkin tämä kaikki oli lähinnä vain omassa päässäni mutta niin tai näin, muut luokan tytöt tuntuivat aina olevan kauniimpia. Lapsuudenkodissani, jonka päivittäiseen arkeen kuuluivat äitini ja kaksi isoveljeäni, ei kenenkään ulkonäöstä oikeastaan koskaan puhuttu sanaakaan, siis ei kehuja eikä haukkuja, ja vaikka siinä oli ehdottomasti hyvät puolensa, olen samaa mieltä Lauran kanssa siitä, että jokainen tahtoo joskus kuulla miten lumoavalta näyttää, että kunhan sitä ei nosteta tärkeiden ominaisuuksien kärkipäähän, sille on paikkansa. Minä olin hauska ja reipas ja hyvä koulussa, en koskaan kaunis enkä todellakaan lumoava.

Monin tavoin poukkoilevaa kasvua lapsesta tytöksi seuranneet ylä-aste ja lukio olivat nekin kummallista aikaa, sekoitus itsevarmuutta, arkuutta, epämukavuutta ja iloa, rintoja, kuukautisia, hormoneja, laihduttamista ja outoja tyylikokeiluja, kaikkea oli melkein aina liikaa tai liian vähän, ja oikeastaan vasta joskus parikymppisenä aloin ajatella, että oikeastaan pidän siitä miltä näytän ja kuka olen, ja voin pukeutua miten itse haluan, muiden mielipiteistä välittämättä, että ehkä minun tyylini on sellainen etten oikeastaan mieti mikä se on, luotan vaan johonkin vaistoon, ja kolmikymppisenä tuoreena äitinä pidin itsestäni ja ulkonäöstäni enemmän kuin koskaan.

Nykyään ajattelen, että hyvinä päivinä näytän kivalta ja huonoina päivinä juuri siltä, mutta sekin on ihan ok, miksi ihmeessä kenenkään pitäisi näyttää hyvältä aina ja joka päivä? Mitä väliä sillä on kenellekään miltä minä näytän? Tai siis ymmärrän, tietenkin, kaiken sen yhteiskunnallisen paineen ja patriarkaalisen paskan tämän takana, en vain suostu hyväksymään sitä osaksi omaa olemistani (vaikka tietenkin se on osa myös sitä), ja arvostan paljon heitä, kuten myös tätä kirjaa, jotka avaavat tätä aihetta syvemmin ja laajemmin. Koska niinhän se on, että kaiken ulkonäköön liittyvän taakse on asettunut massiivisia rakenteita, jotka muokkaavat käyttäymistämme ja ajatteluamme.

Sille on syynsä miksi valitsemme, ostamme, kulutamme, haaveilemme ja haluamme, ja niitä syitä on oleellista tarkastella, mikään kun ei synny tyhjiössä. Sille on syynsä miksi minäkin, jota lähtökohtaisesti ei vaatteet ja ulkonäkö kiinnosta, pidän siitä, että minulla on kotipaitana Makian college, miksi yhtäkkiä olen alkanut suosia löysiä farkkuja tiukkojen sijaan, miksi laitan kulmiini kestovärin ja tiedän mikä on worker jacket, midimekko, ba&sh, sézane tai Bille Beino, miksi ajattelen että nuo housut näyttäisivät hyvältä jos minulla vain olisi pidemmät ja hoikemmat reidet ja sääret, miten ihanaa se olisi, miksi ilahdun siitä kun minua sanotaan kauniiksi, alan melkein itkeä kun näytän lehtijutun kuvassa ihan hirveältä tai ärsyynnyn itseeni kun ajan kainalokarvani pois. Meitä ohjaillaan, niin monesta suunnasta, halusimme tai emme, ja mitä enemmän ymmärrämme taustalla olevia syitä ja tekijöitä, sitä parempi, ja niitä syitä tämä kirja avaa varsinkin yksilön tasolla hienosti. En tiedä onko tässä kaikessa sinänsä mitään järisyttävän uutta tai mullistavaa, mutta ainakaan itse en ole tällä tavoin pysähtynyt tämän aiheen äärelle aiemmin. Ja jostain toki kertoo sekin, ettei tämä kirja todellakaan ole ainoa samasta aiheesta viime aikoina ilmestynyt.

Tämä lähti nyt vähän rönsyämään ja sivuteille, mutta hyvä niin. Koska siten tämä kirjakin ainakin minulle toimi, että kun puhumme vaatteista puhumme ihmisestä. Lempikohtiani kirjassa olivatkin ne, joissa kerronta siirtyi vaatteiden kautta juuri sille henkilökohtaiselle tasolle, oli kyse sitten vauvavuoden väsymyssumuista, äiti-suhteesta, parisuhteesta, isovanhemmista, työstä tai ystävistä. Yhden ihmisen vuoden mittainen ostolakko piirtää esiin kuvan siitä millaista on olla nelikymppinen nainen, äiti, tytär ja puoliso tässä ajassa, ja näin hyvin tehtynä sitä on kiehtova seurata, kurkistaa toisen ihmisen mieleen ja sydämeen, heijastella sitä omaan kokemukseen.

Oikeastaan se ainoa kritiikki mitä tästä ajattelin liittyi juuri tähän, että enemmänkin olisi sitä syvintä, arinta ja herkintä voinut olla, ja ehkä vähän vähemmän nokkeluutta, itselle nauramista ja omien kipujen kuittaamista vitseillä. Ymmärrän toki tarpeen molempiin, mutta minussa vain asuu aina sellainen terapeuttihahmo jonka tekee mieli sanoa että no nyt, jäädään tähän, kerro lisää, päästä irti, kerro kaikki!

Ja onneksi kiinnostavaa on kirjassa kaikki muukin. Kierrätykseen, ostamiseen, lainaamiseen ja jatkuvaan jonkin tavoitteluun liittyvä pohdinta on yhtä aikaa viihdyttävää ja painavaa, asioita joita meidän kaikkien on tässä räjähtävässä maailmassa pakko miettiä, ja joiden miettiminen on oudolla tavalla koukuttavaa, varsinkin kun sen tekee näin jonkun toisen kautta, päästen hetkeksi mukaan toisen arkeen ja elämään, sen hyviin ja huonoihin puoliin. Ja huom, varsinkin kun se tapahtuu näin kirjan muodossa, rauhassa, eikä yksittäisissä, sinänsä kyllä tärkeissä somepostauksissa, joiden alla ja keskellä vain huudellaan kaksi päivää kunnes siirrytään seuraavaan, jotka tuntuvat tekevän aiheesta kuin aiheesta levottoman ja turhauttavan. Ja vielä sellaisen kirjan, joka on selkeästi ajatuksella paitsi kirjoitettu myös toimitettu, eheä ja selkeä kokonaisuus, jota on ilo lukea.

Lopuksi huomasin myös miettiväni omia ostotottumuksiani ja päätin laskea kaikki tänä vuonna ostamani vaatteet. Kirjoitin ylös kahdet farkut (toiset kirpparilta), kaksi takkia (toinen ystävältä), neljä mekkoa (yksi kirpparilta), neljä t-paitaa, sukkahousut, neljät alushousut ja sukat, sandaalit, bikinit, kaksi urheilutoppia, juoksutrikoot ja -lenkkarit, kaksi neuletta ja pipo, ja olin ihan että ahahahha, minuapa ei mitkään vaatteet kiinnosta, olen vaikka kaksi vuotta ostamatta mitään, mitä helvettiä, tuohan on ihan todella paljon, ja yhtäkkiä ajatus vuodesta ilman yhtäkään uutta vaatetta alkoi kiinnostaa ihan uudella tavalla. Ehkä ensi vuonna? Mitä tapahtuisi?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s