Itke, kirjoita, laula

’

Annan itselleni luvan kirjoittaa siitä mistä haluan tai mistä täytyy.

’

En tiedä laulujen kirjoittamisesta mitään, lauluista ylipäätään aika vähän. Kuuntelen musiikkia päivittäin, varsinkin iltaisin lasten kanssa, useimmiten samaa soittolistaa joka on sekoitus jazzia ja klassista, miles davis tuntuu rauhoittavan meitä kaikkia joka kerta, mutta ollessani yksin kotona on ympärilläni aina hiljaista. Työhuoneella taas on omat säännöt, jokaiseen kirjaani liittyy vähintään yksi levy, jonka olen kuunnellut satoja kertoja.

En osaisi kuvitella elämää kokonaan ilman musiikkia mutta pitkiä aikoja kylläkin, se ei ole minulle sillä tavalla elinehto kuin monelle.

Kirjoittamisen suhteen on toisin, ja siitä tiedän aika paljonkin.

Hetkistä kun vain kirjoittamalla maailmassa on jokin järjestys, kun ainoastaan sanojen kautta tuntee olevansa elossa. Kuulostaa dramaattiselta mutta niin se vain on. Ja nyt kun en ole kirjoittanut oikeastaan mitään viikkoihin, jopa kuukausiin, on päivien sävy kummallinen, vähän vieras, hetkittäin kepeä, sitten taas jotenkin hähmäinen, kaipaan kirjoittamista joka päivä mutta kun avaan koneen, nyt, näin, sormet liikkuvatkin hitaasti, joudun hakemaan tekstin muotoa kauan, niin kuin en tietäisi mitä sanoa, tai miten, vaikka tiedänkin.

Tästä ja monesta muustakin syystä laulaja-lauluntekijä Iisa Pajulan teos Itke, kirjoita, laula osui juuri oikeaan hetkeen. Kiinnostavan aiheen lisäksi siitä löytyi tasoja ja sävyjä joita en osannut odottaa, löysin kirjasta äänen joka oli kuin ystävän, sellaisen joka sanoo että hei joo mä tiedän, älä huoli, musta tuntuu välillä ihan samalta, ja miten vapauttavaa sellainen hetkittäin onkaan.

Koska paitsi laulujen tekemisestä ja ennen kaikkea niiden sanoittamisesta, kertoo Pajulan teos myös hänestä itsestään, herkkyydestä ja luovuudesta, rakkaudesta ja peloista, särkyneestä sydämestä ja rauhasta, matkasta. Varsinkin tuo herkkyyden löytäminen ja sanallistaminen, sen paikan ja muodon hahmottaminen, tuntui hurjan tutulta ja tärkeältä.

Ennen pääsyä herkkyyteni ytimeen läpikävin muutaman vuoden aikana useita rinnakkaisia prosesseja, joissa kaikissa tapahtui luopumista ja kivuliasta lajittelua. Yksi säikeistä oli avioero, josta avautui syvä ja välillä pohjattomaltakin näyttänyt itsetutkiskelun jakso. Minussa nousi tarve palauttaa sellainen sisäinen maailmanjärjestys, jossa minun on hyvä olla. Osoittautui, että uuteen maailmanjärjestykseen piti ryömiä kapeaa putkea pitkin.

Minä tiedän tuon, olen elänyt sen omalla tavallani, eron jälkeisen kaipuun maailmanjärjestykseen ja tuon kapean putken, tunnistan jatkuvan tarpeen analysoida ja ymmärtää, velloa tunteissa sitä vellomista pelkäämättä, sitä vaalien ja arvostaen.

Pajula kirjoittaa tyynesti, syvästi ja yksityisesti, ja todella hyvin. Kerronta on rauhallista ja keskittynyttä, yhtä aikaa kevyttä ja painavaa. Laaja teos käsittelee laulujen kirjoittamista hyvin konkreettisin esimerkein ja myös harjoituksin, mutta liikkuu yhtä vaivattoman oloisesti myös vaiston ja tunteen äärellä. Pidän siitä miten Pajula ei väistele silloinkaan kun kirjoittaa vaikkapa rakkaudesta, siitä miten siitä on oikeastaan mahdoton kirjoittaa, että juuri siitä on kysymys.

Ihmisen tietoisuus itsestään kasvaa nopeammin, kun hän tutkii ja tarkkailee ajatusten sijaan tunteita. Kirjoittaminen on parhaita tapoja päästä kosketuksiin oman tunnemaailmansa kanssa: paikoitellen vaikeasti hahmotettavat tunteet saavat jäsennellyn muodon, ja kirjoittaja pääsee käymään itsensä kanssa dialogia. Kun ihminen kohtaa osin tai kokonaan tukahdetut tunteensa, niitä ei tarvitse enää väistellä.

Pääsee käymään, ei joudu.

Todella kiinnostavaa oli lukea myös perheen ja pikkulapsiarjen yhdistämisestä luovaan työhön, se on aihe josta edelleeen puhutaan aika vähän, siitä mitä äidiksi tulo tekee omalle tilalle ja äänelle, millaista on yrittää kuvata äitiyttä ja kaikkea siihen liittyvää omassa työssään, miten ne tunteet ja kokemukset saattavat puskea rajojen yli silloinkin kun sitä ei toivoisi. Kun elämän keskipiste vaihtaa paikkaa, se heijastuu kaikkialle, myös tekeillä olevaan taiteeseen. Se saattaa olla este tai voimavara, se voi pelottaa tai yllättää, mutta yhtä kaikki se on todella kiinnostavaa, ja tästä olisin lukenut mielelläni enemmänkin.

Pitää löytää sellainen kohta kirjoittamiseen, jossa ei haavoita kaikkea lapsen myötä alkunsa saanutta uutta ja orastavaa. Kokemus muuttuneesta elämänjärjestyksestä on kuitenkin niin henkilökohtainen, että sitä haluaa enemminkin suojata, pitää itsellään ja rauhassa tutkia sitä. Jos samalla pitää löytää vetäviä aiheita lauluihin, saattaa päätyä poimimaan aiheita ulkokehältä.

Tässä mietin myös sitä, mitä olen miettinyt siitä asti kun luin Lily Allenin omaelämäkerran My Thoughts Exactly, että miksei äitiys ole vetävä aihe? Miksi sitä käsitellään pop-musiikissa(kin) niin vähän? Melkein kuin sitä ei olisi siinä maailmassa olemassa ollenkaan. Miten kummallista. Ja kiinnostavaa, sekin.

’

Henkilökohtaisella tasolla rakastin sitä miten Pajula käyttää sellaisia käsitteitä kuin elämänjärjestys, herkkyyden tutkielma, avautumisprosessi ja muistojen hierarkia, miten hänen arkensa on joustavaa kudosta, verkkoa, jonka reikiä voi venytellä valitsemista kohdista, miten hän on oppinut erottamaan milloin kaipuu yksinoloon on luonteeltaan sellaista, että se lataamisen sijaan eristää, kirjoittaa kaikesta siitä mitä mietin lähes päivittäin, mutta jota on usein vaikea pukea sanoiksi. Kun suurimman osan ajasta tuntuu siltä, että oman olemisen reunaehtoja ja kerroksia on todella vaikea selittää muille, tuntuu hyvältä kun joku sanoo sen juuri niin kuin se on. Kirjassa on kohta, joka kuvaa kokemustani elämästä paremmin kuin ehkä mikään koskaan lukemani, tai itse kirjoittamani:

Kanssaihmiseni ja heidän elämänsä koskettavat minua syvästi. Joskus niin syvästi, että siltä pitää suojautua.

Ihana, ihana kirja. Suosittelen jokaiselle joka kirjoittaa, mitä tahansa, ja jokaiselle joka on joskus miettinyt elettyä elämää, matkaa tähän asti, omaa tarinaa ja sen heijastuksia.