Surun kartta

Joku leikkaa ruumista veitsellä kahteen osaan.

Suojeleeko minua kukaan vai onko tässä käveltävä suoraan tuleen? Kädet kaivavat sisuksia. Vatsalihaksia revitään rikki. Kohtua. Supistusten kipu ei ollutkaan mitään. Se oli tarkoituksenmukaista, se kuului asiaan, se oli luonnon omaa kipua. Tämä on helvetinvärinen tuska, kiduttajan kulmikkaat kasvot.

Minä huudan ääneen.

”Et toi tuntea tätä”, lääkäri sanoo.

En koskaan ole kuullut mitään yhtä typerää.

Ja silti tämä on vain kerta muiden joukossa. ”Et voi tuntea noin, et voi, se ei ole oikein. Ole vähemmän, tunne pienemmin, älä vie liikaa tilaa, älä ole hysteerinen. Et sinä voi tietää miltä sinusta oikeasti tuntuu, miltä sinusta pitäisi tuntua.”

’

Näitä kirjoja, jotka osuvat.

Kirjoja, jotka tulevat vähän jostain sivusta, yllättäen, jotka heti ensimmäisiltä sivuilta näyttävät sen mistä on kyse, sukeltavat syvään päätyyn jotenkin paljaina ja kirkkaina, että tässä ei ole nyt mitään kerroksia tai verhoja, ei kikkailuja eikä pelejä, on vain tämä tarina, tässä, näin, lue.

Kira Poutasen Surun kartta kertoo ruumiista ja sen rajoista, perheestä ja ulkopuolisuudesta, koti-ikävästä, joka toisinaan on vain ikävää, ja kivusta. Kivusta, joka voi räjäyttää ihmisen tuhanteen osaan niin leikkaussalissa kuin sodassa, kivusta joka ylettyy tahmeana vatsasta mieleen ja sydämeen asti, joka rikkoo tarinan niin moneen osaan, että sen keskelle tarvitsee kokonaan uuden kartan.

’

Theo seisoo sänkyni vieressä ja hymyilee maailmalle, kasvoista hehkuu kultaista valoa. Minä ynähdän naiselle jotakin, vaikerran Theolle, yritän selittää, että on tapahtunut jotakin peruuttamatonta, että minut on kidutettu rikki.

Theo katsoo huoneen ovea, ei kuule.

Kop, kop.

Kuuluuko mitään. Haloo?

Tämä on se hetki. Tästä alkaa trauma. Se alkaa, koska olen liian heikko, koska olen liian pitkään ollut liian vahva, koska olen kantanut liikaa paskaa liian kauan. Tätä en enää jaksa.

’

Pariisilaisen synnytyssairaalan värikkäistä huoneista ja naisen sisällä riehuvasta kivusta ja surusta kuljetaan vuosikymmenten taakse, Suomeen, isoisän kokemuksiin rintamalla, jäisen maiseman lävistäviin laukauksiin ja kuolemanpelkoon, kotiin kannettuihin painajaisiin, joilta kukaan ei ollut turvassa. Kerrottu pysyy saumattomasti kasassa, tapahtumat tukevat ja sävyttävät toisiaan, tekevät kertomuksesta paitsi surullisen ja viiltävän, myös hurjan, tärkeän ja eheän.

Miten hieno on kuva isoisästä, joka hiihtää 1940-luvulla keskellä valkoista kuutamoyötä, seisoo kirkossa ja rukoilee, kävelee 2000-luvulla yöllä paljain jaloin kotonaan ja eksyy keittiöön, ja sen rinnalla nainen, joka oman verisen taistelunsa jälkeen ei ole käynyt ulkona kahteen viikkoon. Tunkkainen ilma pyörii suussa, lämpö kietoutuu minun ja lapseni ympärille. Me elämme ajan ulkopuolella, päivien laidalla, kellumme veden päällä, olemme irti muista, miten nämä tarinat kietoutuvat toisiinsa, tavoittavat juuri oikeat leikkauspisteet.

Yhtä varmalla otteella Poutanen kuvailee trauman pimeään jäävän mielen, kaikki siihen liittyvät äärimmäiset aistiherkkyydet- ja ärsytykset, mainokset, valot, hajut ja kysymykset, liikkuvat seinät ja sulkeutuvat ovet,

todellisuuden, josta värit valuvat yksitellen irti, pöydän alle, pois,

haparoivan taistelun, vihan, veden ja tulen.

Lukiessa sydäntä puristaa, itkettää, välillä on pysähdyttävä vetämään syvään henkeä.

Tarina on tumma ja painava, mutta kulkee lyhyissä luvuissa ihailtavan vaivattomasti, ja kaiken keskellä läikehtii myös rakkaus, aina rakkaus. Syntyvä lapsi on ihme, pieni lapsi on ihme, vilkkuvat silmät, suora selkä, yhdessä hetkessä niin syvä haavoittuvuus ja kaikkialle virtaava elämä, ja ihmettä ovat myös vuosikymmenten ja ihmisten väliset säikeet, miten oikealla hetkellä kykenemme kurkottamaan toisiamme kohti, kuuntelemaan.

On vaikea kuvailla sitä reaktiota, joka minussa näiden asioiden äärellä räjähtää. En usko, että koskaan kyllästyn puhumaan synnytyksestä, siitä mitä kaikkea se pitää sisällään, siinä annetaan elämä uudelle ihmiselle. Sehän on ihan valtava, järisyttävä juttu, tai kivusta, siitä miten siihen tässä yhteiskunnassa suhtaudutaan, miten itselleni täysin käsittämättömällä tavalla lähes ihannoiden, niin kuin kivussa tai sen sietämisessä olisi jotain hienoa ja ylvästä, ei pidä olla liian herkkä, täytyy sitä kipua jonkin verran kestääkin, lukiessa tunnen miten pulssi kiihtyy, muistot ovat jo kaukaisia ja silti iholla yhä, se mitä tunsin ja miten siihen reagoitiin,

ei se varmaan ihan noin paljon satu, kyllä muutkin ovat kestäneet, ihan rauhassa vaan, taidat vähän liioitella, olehan nyt, rauhoitu,

et sinä voi tietää miltä sinusta oikeasti tuntuu,

ja

Vieläkö sinä sitä mietit? Koko juttuhan on ollut ohi jo kauan sitten. Sinä selvisit siitä. Kaikki on hyvin.

Niin kai… minä vastaan, vaikka se ei ole ollenkaan totta.

Eikä kyse ole vain synnytyksestä, vaan mistä tahansa, kaikesta. Miten kukaan toinen voi määritellä toisen kokemuksen, tunteen, muiston, kivun, rakkauden? Pienempänä, suurempana, samanlaisena? Koska ei kukaan voi, ei koskaan, ei täysin. Ja silti, juuri sen takia, täytyy kuunnella.

Aivan valtavan hieno ja koskettava romaani, sellainen joka jää vierelle, mieleen, sydämen rytmiin.