I may destroy you

Sisältövaroitus: seksuaalinen väkivalta

’

Kirjailijanuran alussa oleva Arabella on viettämässä iltaa ystäviensä kanssa kun hänet huumaataan ja raiskataan. Tapahtunut iskee seuraavana päivänä, täyttää hänet hatarina, painajaismaisina kuvina, kuin välähdyksinä; keho muistaa mieltä paremmin. Toipuminen on hähmäistä ja pelottavaa, mutta tunnelin päässä on silti valoa.

Brittiläisen Michaela Coelin luoma, hänen omiin kokemuksiinsa perustuva sarja I may destroy you on upea. Se on hallittua tajunnanvirtaa, vahvasti elämältä tuntuva kaaos, joka ei missään vaiheessa menetä fokustaan. Se räjähtelee, sattuu ja soljuu, naurattaa ja itkettää, luo aivan uudenlaisen kerrontamuodon.

Paitsi seksuaalisesta väkivallasta, suostumuksesta ja rajoista, se kertoo myös nuoruudesta ja suurkaupungista tässä ajassa, sellaisesta pidäkkeettömyydestä, jonka kuvaaminen oikealla vimmalla ja herkkyydellä vaatii mieletöntä ammattitaitoa. Sarjan lähes jokainen kohtaus, siirtymä ja dialogi on niin vaivattoman oloinen, niin luonnollinen ja selkeä, ja aivan omalakinen. Loppu järkyttää, yllättää, ja myös korjaa, jättää sellaisen taianomaisen, lähes kiitollisen olon, minkä vain parhaat sarjat saavat aikaan.

Alun ja lopun loiston rinnalla sarjan puoliväli kärsii pienestä toistosta ja tyhjäkäynnistä, toisaalta se saattaa olla myös tarkoituksellista. Arabellan turhautuneisuus, viha ja hämmennys on raskasta seurattavaa, ja sitähän väkivallasta toipuminen on: raskasta. Junnaavaa ja ärsykkeistä täyttä, tahmaista raivoa, kysymyksiä, joihin harvoin on vastausta.

Oikeastaan juuri tuo vastaamattomuus on sarjassa kenties parasta. Coel uskaltaa tarkastella aihettaan monesta suunnasta ja monella eri tasolla, heittää ilmaan sävyjä, vaihtoehtoja, tunteita ja ajatuksia tarjoamatta silti ratkaisua yhtään mihinkään. 

Arabellaa esittävän Coelin ilmeikkäät ja kiehtovat kasvot ovat monessa kohtauksessa keskiössä, kuten myös koko hänen virittynyt olemuksensa. Kamera on usein aivan lähellä, iholla, aivan olan takana, katseessa, eikä katsoessa tee mieli edes silmää räpäyttää. Väkivalta ja sen seuraukset horjuttavat kaikkea mihin Arabella on uskonut, ja Coel tavoittaa hitaan ja vastentahtoisen särkymisen todella taiten. Coelin lähes maaginen vetovoima on kenties vaikuttanut hieman harmillisesti siihen, miten vahvasti taka-alalle sarjan kiinnostavat sivuroolit jäävät. Arabellan kaksi läheisintä ystävää käyvät läpi omia kipujaan ja kokemuksiaan, mutta lopulta niiden langat solmitaan aika vauhdilla ja jopa silittäen kiinni.

Kokonaisuutena tämä on kuitenkin aivan omaa luokkaansa. Tajusin sarjan aloittaessani ja siitä puhuessani, että koko muu maailma on katsonut sen jo vuosi sitten, hah. Mutta jos siellä on vielä joku kaltaiseni myöhästelijä, niin katsokaa, aivan järisyttävän hieno.