Kai minä halusin tätä

Mietin munasolujani ja näen ne surullisina, harmaina hahmoina, uiskentelemassa pienissä parvissa kuin kalat. Tunnen oloni lohduttomaksi tavalla, jota en osaa selittää. On vaikeaa olla tyytyväinen elämäänsä sen jälkeen, kun on alkanut ajatella kohtuonteloaan. Etenkin kun on iältään 37 ja vuoden viimeinen päivä on lähtenyt käyntiin tällaisella tavalla.

Pidin kovasti Sisko Savonlahden esikoisesta Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Se oli melankolisessa hauskuudessaan virkistävä ja Savonlahden kosiskelematon kerronta viehätti; ota tai jätä, se tuntui sanovan.

Yllätyin, ja en yllättynyt, kun kuulin tämän elokuussa ilmestyneen toisen romaanin olevan jatko-osa esikoiselle. Tavallaan se tuntui luontevalta ratkaisulta, olihan esikoisen päähenkilö ja kerronnan sävy monin tavoin selkeästi kiinni Savonlahdessa itsessään, mutta silti mietin, että mistä tässä oikeastaan jatkettaisiin, mitä sanottavaa vielä olisi.

Olin oikeassa ja väärässä.

Kai minä halusin tätä ei tosiaan tarjoa mitään erityisen uutta esikoisen jatkoksi.

Kerronta on yhä lakonista, pelkistettyä ja varmaa. Päähenkilö on yhä väsynyt ja surumielinen, vähän sivussa kaikesta. Elämä pyörii unen ja unetttomuuden, sohvan, kodin ja ystävien ympärillä. Joskus täytyy käydä lääkärissä, ulkomailla ja perheen luona. Hän rakastuu, mutta sekin tapahtuu saman sävyisesti, jotenkin ontuen, tahmeasti, arasti. Puolivälin tienoilla vähän uuvuin ja ajattelin, että tässäkö tämä on, eikö tosiaan mitään muuta sittenkään. Mutta jatkaessani lukemista se iski: juuri tästä on kysymys. Usein ei tosiaan ole mitään muuta sittenkään. On vain elämää. Ei se ole kovin räiskyvää, ihmeellistä tai säkenöivää. Se vain on. Pyykkejä, tapaamisia, ostoksia, laskuja, sydämen sykettä, tiskejä, seksiä, rahahuolia, kipuja, unia, kohtaamisia, muistoja. Ja jos sen lisäksi sattuu vielä olemaan masentunut, niin silloinhan se kaikki todellakin vain on. Yksi kasa, yksi massa, joka ikinen päivä. Silloinkin, kun jotain tapahtuu, kun jotain muuttuu.

”Noh… aika monenlaisia tunteita se on tuonut esiin”, muotoilin. Totuuden ehtisi paljastaa toistekin. Sen että pelkäsin yhteenmuuton olleen elämäni suurin virhe. Kuinka monena kesäaamuna olinkaan alkanut itkeä heti herättyäni? Olin nostanut pään tyynyltä, katsonut eteeni, nähnyt tavarameren ja muistanut, että ai niin: elämäni on nykyään tällaista.

Ai niin, elämäni on nykyään tällaista.

Pidän siitä, miten pelkistetty ja mitään kaunistelematon sävy kerronnassa on.

Tapahtumat, arki, elämä, asettuvat lukijan eteen paljaana, vähän tylsänä laahustaen, ja silti intiiminä. Sellaisena, että lukiessa ajattelee: tässä ei nyt yritetä myydä minulle mitään. What you see is what you get. Jotenkin se on näinä aikoina aika poikkeuksellista. Ei alaviitteitä, rivien välisiä ulottuvuuksia, hämäyksiä tai savuverhoja. On vain tämän naisen elämä (hah!).

Seuraavan tunnin katselin makuuhuoneen ikkunasta ulos ja mietin, mikä virka oli sinisellä köydellä, joka oli viritetty roikkumaan taloni katolta ja joka heilui ikkunani edessä.

Pysähtyneisyyden ja masennuksen rinnalla teoksessa on kohtia, jotka naurattavat ääneen, sekä naiseuteen ja kuluttamiseen liittyvää yhteiskuntakritiikkiä, joka tosin jää aika pintatasolle. Kokonaisuudesta tulee olo, että Savonlahdella on maailmasta yhtä aikaa todella paljon eikä mitään sanottavaa. Ja sellaistahan kaikki aina on. Maailma tulvii ärsykkeitä, jotka tuntuvat joltain ja joista voi (ja pitää) olla jotain mieltä, mutta lopulta meillä on kuitenkin käsissämme oma elämä, oma kokemus. Vaikka kuinka ymmärrämme järjellä, että pohjoismaisen, valkoisen, keskiluokkaisen, nelikymppisen ongelmat ovat maapallon mittakaavassa aika pieniä, niin tunne ja kokemus niiden äärellä, siinä hetkessä, on silti totta.

Ja siitä tässä (kuin myös edellisessä) romaanissa on mielestäni kysymys.

On mahdollista sanoa, että Savonlahti antaa äänen milleniaalien ahdistukselle, lapsettomille nelikymppisille, materiaähkyn keskellä eläville kaupunkilaisille ja sille levottomalle tyytymättömyydelle, jonka todella moni varmasti tunnistaa, mutta onko sillä lopulta merkitystä ja jos on niin miksi? Lisääkö päähenkilön kokemuksen (ja siten myös kirjan) arvoa tai merkitystä se, että hän ei ole tuntojensa kanssa yksin? Mitä jos hän olisi arvokas itsessään, vain koska on?

2 kommenttia artikkeliin ”Kai minä halusin tätä

  1. Samankaltaisia ajatuksia myös täällä, en vain ikinä osaisi muotoilla niitä noin hienosti kuin sinä:) Minulle päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen kuitenkin ärtymys: miten voi maata lattialla koko päivän pähkäilemässä elämänsä vaikeutta? Miten nelikymppinen voi olla noin epävarma parisuhteestaan? Miten hän ei nauti ja iloitse mistään? Miksi hän ostaa jatkuvasti turhaa kamaa ahtaaseen kämppäänsä? Vatvomista ja veivaamista, samaa aina vain. Tykkäsin tosi paljon Savonlahden esikoisesta, mutta tämän kanssa oli siis vaikeampaa. Tai sitten vain oma pääni, elämäntilanteeni tai tähtien asento oli vääränlainen lukuhetkelleni.

    Tykkää

    1. Ihana jos ja kun ajatukseni välittyivät! Ymmärrän mitä tarkoitat, samalla kuitenkin koen, että koska masennus on vaikeaa ja raskasta niin on myös siitä lukeminen. Kaikki on juuri tuota mitä sanot, loputonta vatvomista ja veivaamista, joskus vain makaamista lattialla, aamujen ja iltojen toistuvaa ilottomuutta, ja pidän sitä myös rohkeana valintana, ettei hommasta yritä tehdä ”myyvempää”. Makuasia on tietenkin sitten että puhutteleeko sellainen kerronnallinen ratkaisu vai ei 🙂

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s