Tämä läpinäkyvä sydän

Mitä tarkoittaa jos sotavangin hihaan on ommeltu kaksi pystysuoraa raitaa, minä kysyin Harrietilta kun keräsimme pihalta laudankappaleita ja risuja. Aioimme kuivattaa ne ja polttaa kakluunissa. Pakkanen kitisi korvissa ja aurinko hohti selkäni takana valkoisena kuin kuu. Siinä valossa Harrietin silmät olivat metallinsiniset, sudenkorennon väriset. Sinut olin nähnyt edellisenä päivänä.

Kysäisin raidoista muina miehinä, olin odottanut huolellisesti sopivaa tilaisuutta. Mutta Harriet ei mennyt lankaan. Metallinen räpsähdys, kun korento levitti sinisiipensä.

Beata palaa perheensä kanssa kotiin, Hankoon, talvella 1942. Sota on tuhonnut paljon ja tulisi tuhoamaan vielä lisää, mutta joiltain osin elämä antaa hetken hengähtää.

Yhdessä sellaisessa henkäyksessä Beata kohtaa venäläisen sotavangin ja rakastuu.

Rakastuu ilman yhteistä kieltä tai mahdollisuutta yhteiseen tulevaisuuteen, rakastuu, koska joskus niin vain tapahtuu eikä mikään ole sen jälkeen ennallaan.

Mutta yhtäkkiä käänsit pääsi ja katsoit minuun.

Linnut lehahtivat lentoon sisälläni. Ne olivat sulkeneet siipensä kuin sateenvarjot, pysyneet liikkumatta komerossaan niin kauan, että olin unohtanut ne tai pitänyt niitä kuolleina. Nyt ne heräsivät kaikki yhtä aikaa.

Katja Kallion Tämä läpinäkyvä sydän on hieno romaani sodasta ja rakkaudesta. Se on tarkka, yksityiskohtainen ja hienovireinen kuvaus ihmisestä keskellä pelkoa, nälkää ja myös suurinta onnea, mutta minulle sen kirkkaimmassa ytimessä on Beata.

Villi ja älykäs katse, hurjana hakkaava sydän, halu murtaa ympäriltään jokainen ehto ja odotus.

Rakkaus kieppuu Beatan sisällä kuin jokin alkuvoima, eikä ainoastaan rakkaus Ivania kohtaan, vaan myös äidin- ja sisarenrakkaus, omalakinen mutta silti niin vahva.

Nyt sinäkin varmaan ajattelet etten minä rakasta Agnesta. Mutta se on paha erehdys. Minä rakastan häntä suunnattomasti. Välillä se on hyvin vaikeaa, yhtä vaikeaa kuin eläminen. Ja välillä helppoa, yhtä helppoa kuin hukkuminen.

Lukiessani tunsin Beatan rytmin ja sävyt, koin samaistumista, jota en ole romaanin äärellä pitkään aikaan tuntenut. Mietin johtuuko se siitä, että niin harvoin luen historiallisia romaaneja, ettei sota ole koskaan ollut se kohta joka minua kiehtoo, että tässäkin romaanissa, jossa juuri ajalla ja paikalla on niin valtava merkitys, minä solahdan vain ihmiseen, sydämen lyönteihin, äänenpainoihin, katseisiin?

Mutta ehkä se ei ole tärkeää. Tärkeää on se, että lukiessa jotain liikahtaa, putoaa pois sijoiltaan, kohti jotain uutta. Ja niin käy.

Harriet ei kyennyt uskomaan silmiään. Ei voi olla, ei voi olla, hän toisteli. Ja kyseli minulta onko tuo sitä ja onko tuo tätä. Onko tuo kaupungintalo? Syökö tuo koira kirjaa? Roikkuuko tuolla katolla heteka?

Mutta minä en ollut hämmästynyt. Pikemminkin tajusin tienneeni jo ennestään, että siltä maailma oikeasti näyttää. Koko ajan, silloinkin kun se esittää ehjää ja iloista ja tavallista.

Ja mikä ilo, että pääsen pian puhumaan juuri niistä sydämen lyönneistä ja sanoista ja tarinoista Katjan kanssa!

Olemme ensi viikon maanantaina 8.11 klo 17 Rosebudin Sivullinen – kirjakaupassa keskustelemassa kirjoistamme ja kirjoittamisesta, ja varmaan monesta muustakin. Ihana jos tulet kuuntelemaan!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s