Putoamispaikka

– Sinä kuvittelet olevasi älykäs. Mikset ole onnellinen? Unen rehellinen, armoton kysymys itselle.

Aran herää, eikä edes muista kauanko on nukkunut huonosti. Yöheräily on alkanut paljon ennen äidin katoamista.

Milloin perusonnellisuus, lapsenkaltainen aamulla herätessä käynnistyvä uteliaisuus oli lakannut, päivät lakanneet olemasta löytöretkiä? Miksi elämä ei tuntunut rikkaalta, liiankin täydeltä, eikä antanut mitä ennen, määrittelemätöntä, jota Aran kaipasi nyt olemassaololta. Hän ei ollut tyytymätön mihinkään, eikä silti tyytyväinen.

Elämä oli joskus tuntunut maailman ohjaamolta, nyt kaikki oli hidastunut, maisema lakannut vaihtumasta, katse kääntynyt pysähtyneeseen. Tosiasiat olivat samat, mutta kokemus olemassaolosta muuttunut.

Aranin äiti kävelee salmen yli ja katoaa, ja Aran juuttuu johonkin joka ei ole surua eikä pelkoa, jokin välitila, ei mitään.

Aranin vaimo Nona ei tiedä mitä haluaa, tytär Arla on aikuinen ja oma äiti kuollut, on liikaa tilaa ja hiljaisuutta; yhden, tärkeän vaiheen loppu ei tunnu alulta vaan varjolta.

Arla haluaa tehdä hyvää, rakentaa parempaa maailmaa, uskoa ihmiseen.

Joni Pyysalon romaani Putoamispaikka on hieno, pökerryttävä tarina ihmisestä pudotuksen äärellä.

Se alkaa rauhallisesti, lähes staattisesti, kietoo lukijan sisälle yhden perheen kevääseen ja kesään, kuljettaa katoamisesta käynnistyvän tapahtumaketjun rinnalla vaivattomasti kulutuskritiikkiä, ilmastokriisiä ja kertomusta eräästä avioliitosta, mutta vaivihkaa kerrontaan tulee mukaan aavistuksen outoja, hämmentäviä, kiehtovia piirteitä, yksityiskohtia jotka ovat hieman sijoiltaan, väärässä paikassa, kohtauksia joiden äärellä ei voi olla ihan varma oikeastaan mistään, mieleen tulee ajatus että onko tämä yhtään sitä miltä näyttää, vai onko se juuri tarkoitus, saada lukija epäilemään kaikkea vaikka mitään syytä ei oikeastaan ole, mutta silti, kuka palapeliä rakentaa ja miksi,

tosiasiat olivat samat, mutta kokemus olemassaolosta muuttunut.

Pyysalon kielenhallinta on aivan uskomatonta. Lauseet ja virkkeet ovat hiottuja, lähes täydellisiä, melkein joka toinen tekee mieli lukea uudestaan, ja teksti soljuu eteenpäin ihailtavan varmana ja vakaana. En ole itse mikään luontokuvausten suurin ystävä, mutta tässä ollaan sellaisella tasolla etten hetkeen muista.

Risti- ja rantahämähäkkien verkot paljastuvat aamukasteen tarrautuessa niihin. Suuria rantaheinäsirkkoja ja hepokatteja on yhtäkkiä kaikkialla. Niiden siritys voimistuu illaksi, katkeamattomaksi, huojuvaksi, kaiken peittäväksi hymniksi.

Viileän yön jälkeen nopeasti lämpenevässä aamussa odottaa samanlainen, läpäisemätön sumu kuin maaliskuun kovan pakkasen vaihduttua yöllä suojaksi. Maiseman tilalla on valkoinen, kostea, läpäisemätön verho, taivas ja meri ovat poissa, linnutkin mykkiä.

Luettuani loppuun tekee mieli palata alkuun. Kysymyksiin vastataan mutta paljon jää myös auki, lukijan oman tulkinnan varaan, pidän siitä, ei tällaista kudelmaa voi rakentaa ja sitten tarjota jotain tyhjentävää vastausta, ei sellaista ole muutenkaan, mihinkään.

Nyt, muutaman päivän jälkeen, yhdistän kirjan mielessäni Nationalin kappaleeseen Fake Empire (tätä ei voi selittää, kirja täytyy ensin lukea ja sitten kuunnella tuo) ja huomaan kaipaavani romaanin ihmisiä, tai ehkä vain sitä, että kirjaa oli luettavana, sen yhtä aikaa rauhoittavaa ja sopivan häiritsevää tunnelmaa, kirjailijan taitoa rakentaa näin voimakkaasti visuaalinen, hiljainen, yksinäinen ja kaunis romaani, joka kannattaa lukea ajatuksella, ja sitten vielä ehkä kerran uudestaan.

Mieli oli niin kirkas, että tuntui kuin ei olisi ymmärtänyt, minkä keskellä oli.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s