Jääkansi

’

Selkäni takaa kuuluvat kaikki mökkiin varastoituneet huudot.

Tyttö odottaa äitinsä kanssa asemalla junaa. Sota on ohi, juna toisi isän kotiin. Mutta isän sijaan heidän luokseen käveleekin vieras mies, uusi isä, Paha, joka rutistaa pienen mökin elämän mustaksi ja ahtaaksi.

Paha etsi kuolemaa. Hän piirteli miettimiään johtolankoja ja punoi niistä kartan. Kun kuolemaa ei löytynyt, hän hautautui ajatuksiinsa eikä tullut niistä pois päiviin.

Paitsi mökki, myös sitä ympäröivä maailma on musertava, kylmästä ja nälästä täysi, väkivaltainen ja viiltävä, ja tyttö kulkee sen reunamilla niin hyvin kuin taitaa, ilman syytä kulkea, yksin.

’

Sydän on koko ajan särkymäisillään,

ja kaikesta tästä huolimatta kirjan lukemista ei voi lopettaa, niin uskomattoman tarkkaa ja kaunista Hanna Haurun kerronta on.

Yksittäisiin virkkeisiin mahtuu kokonaisia maailmoja, tunnelma on niin häkellyttävän tiheä, että lyhyiden lukujen jälkeen on joka kerta vedettävä syvään henkeä ennen kuin jatkaa.

Eikä kyse ole vain tarinasta joka vetää, tytön selviytymisestä, vaan myös pienistä, valtavan taitavasti muotoilluista yksityiskohdista, joiden avulla Hauru piirtää esiin kaiken sen kauhean joka tytön sisällä ja ympärillä velloo, todellisuuden ja kuvitellun rajamailla liikkuvan.

Makasin monta yötä lumihangen alla. En jaksanut nousta eikä kukaan tullut nostamaan minua ylös. Kun mieleni oli jäätynyt tarpeeksi, vein itseni tyhjään mökkiin.

’

Muutaman kerran mietin, että onko tämä kurjuuden maksimointi enää perusteltua, olisiko vähempikin riittänyt, mutten oikein keksinyt vastausta.

Kun kirja on näin täydellisen varma ja eheä, kokonaisuutena näin tinkimätön, tuntuu kohtuuttomalta mennä ehdottelemaan muutoksia, jotain sinne väliin huutelemaan. Varsinkin kun jollain kiehtovalla tavalla, näin seuraavana päivänä, on kirja yhä mielessä muttei sittenkään ahdistavana, enemmänkin kuin matkana, jonka kulkemiseksi ei olisi voinut valita mitään toista reittiä.