Terapiassa

’

Ikkunoiden takaa kantautuu raitiovaunun ääni, muuten on hiljaista.

Nykyään jokainen hyvin nukuttu yö tuntuu kehossa ihmeelliseltä, olo on kevyt ja raskas yhtä aikaa.

Herään hitaasti, keitän kahvia ja avaan koneen, kirjoitan tunnin ajan jo varovasti romaanin maailmaan kadoten, keskityn (ehkä liiankin) pieniin yksityiskohtiin, huoneiden ja ilmeiden kuvailuun, mietin vaatteiden ja silmien värejä, muistoja, kohtaamisia. Tiedän mitä kohti olen menossa, sen aika ei ole vielä.

Kirjoitan aina niin hitaasti, virke kerrallaan, jään sanoihin kiinni.

Jää on ohutta, mutta en halua kääntyä takaisin.

’

Olen vuosien tauon jälkeen palannut terapiaan. Elämässä on tapahtunut asioita, joiden käsittelyyn tarvitsen apua. Haluan mieleen kirkkautta ja kysymyksiin vastauksia, rohkeutta ylipäätään kysyä oikeita kysymyksiä.

Oman terapian lisäksi olen katsonut uudestaan HBO:n Terapiassa-sarjaa, ja miten upea se yhä on, niin ihmeellisen taitavasti kirjoitettu. Ajattelin, että aika olisi saattanut tehdä tehtävänsä, mutta ei, oikeastaan päinvastoin, nyt kun omaakin elettyä elämää on takana enemmän, puhuttelee sarja myös uudella tavalla, tarjoaa odottamattomia sävyjä ja tasoja.

Tapahtumia on niukasti ja silti joka jaksossa järisee. Kerronta on äärimmäisen tarkkaa, sillä tavalla hitaasti auki kiertyvää, että toisessa jaksossa pintaan noussut ajatus tai tunne saatetaan päätökseen jaksossa kolmetoista, tai ei välttämättä edes päätökseen vaan palaten siihen niin, että jokin liikahdus tapahtuu. Tarinat elävät näyttelijöiden kasvoilla ja eleissä, siinä miten he istuvat tai liikkuvat huoneessa, puhetta on oikeastaan aika vähän, hiljaisuuksia sitäkin enemmän,

ratkaisevinta saattaa olla aavistus hymystä, hetki kun katse ei käännykään pois.

On jotenkin pakahduttavaa päästä osalliseksi näin intiimeihin keskusteluihin, nähdä ihminen niin haavoittuvaisena, kaikki se mikä usein jää piiloon,

everyone you meet is fighting a battle you nothing about. Be kind. Always.

Etenkin nuoren voimistelijatytön, Mia Wasikowskan upeasti esittämän Sophien kasvoilta ja kehosta välittyvä hämmennys, suru ja kiihkeys, on särkeä sydämen, samoin toisella kaudella olevan Oliverin vilpitön läsnäolo ja herkkyys.

Kymmenen vuotta sitten moni ystävistäni ei jaksanut katsoa sarjaa kovin pitkälle. Ja alku onkin vähän haparoiva, sellaista tunnustelua, kunnes istunto kerrallaan sukelletaan syvemmälle, aletaan tarkastella haavoja, joiden avaaminen on tuskallista, ja todella kiehtovaa. Aivan kuten terapiassa, ei sarjassakaan oikaista mutkia tai mennä siitä mistä aita on matalin, vaan tarkastellaan asioita paikoin jopa uuvuttavan perinpohjin, juuri oikeaa hetkeä odottaen.

’

Itse ajattelen jotenkin niin, että hyvä terapeutti tunnistaa milloin jokin ovi on aukeamassa, sisään astuminen on sitten se varsinainen työ, joka on terapiassakin uskallettava tehdä ihan itse. Ikinä ei voi olla ihan varma mikä ovi aukeaa ja minne kaikkialle se johtaa, mutta avaaminen on se tärkein kohta.

Ja sitten: valot syttyvät huoneeseen eikä niitä voi enää sammuttaa, on vain aika ennen ja jälkeen. Mahtavaa ja kiinnostavaa, ja hetkittäin ihan helvetin raskasta.

Suosittelen, molempia, jos vain mahdollisuus on.

’