Ensimmäinen kesäpäivä

Sisältövaroitus: lapsettomuus, keskenmeno

’

Vielä tätäkin aikaisemmin, ehkä edellisenä keväänä, seisoin punaisissa valoissa työpaikkani lähellä. Mietin työtäni, olin juuri saanut jatkoa työsopimukselleni ja tilanteeni oli sikäli ihan hyvä. Tunsin tyhjyyttä. Adoptio ei ollut vaihtoehto, koska aloimme olla jo vanhoja ja terveystiedoissamme oli ties mitä merkintöjä mielenterveysongelmista. Seisoessani siinä ymmärsin kirkkaammin kuin koskaan aikaisemmin, etten toivo mitään niin paljon kuin toista lasta. Mietin, voisiko kohtalo ottaa jotain vaihdossa, voisin maksaa vaikka miljoona euroa tai luopua urastani, millään ei olisi mitään merkitystä toisen lapsen rinnalla.

’

En tiennyt yhtään mitä odottaa kun aloin lukea Anna Alangon esikoisromaania. Tai no, tuo ei ole aivan totta. Takakannen perusteella tiesin sen käsittelevän perhettä ja parisuhdetta, keskiluokkaista ydinperheihannetta.

En ole juuri koskaan käyttänyt sanaa ydinperhe, vaikka olen itse perustanut sellaisen ja elänyt sen tuomaa elämää vuosia. Olen (ehkä omasta kuplastani johtuen) ajatellut, että on olemassa perheitä. Siis mieltänyt asian jotenkin niin, että perhe voi olla mitä tahansa, sellainen jossa on vaikkapa kaksi aikuista, yksi aikuinen ja lapsi, yksi aikuinen ja koira, kaksi aikuista ja kolme lasta jne. Ehkä koska omat vanhempani erosivat ollessani pieni, olen ajatellut myös eronneita perheitä perheenä. Tätä on hieman vaikea selittää, mutta keskiössä on ollut siis jokin ajatus siitä, että jokainen määrittelee perheen idean itse, omista lähtökohdistaan käsin, ytimineen kaikkineen. Ja sehän ei millään tavalla tarkoita sitä, että perhe olisi ajatuksen saati konkretian tasolla jotenkin selkeä tai yksinkertainen asia. Perhe on uskomattoman monisyinen- ja kerroksinen kombinaatio rakkautta, historiaa, ajatuksia, tunteita, pettymyksiä, toiveita, pelkoja, muistoja, suunnitelmia ja mitä lie. Yksi plus yksi on aina enemmän kuin kaksi.

Alangon romaanissa tämä tulee ilmi paremmin kuin hyvin.

Ydinperhe tai mikä tahansa, elämä on sotkuista, hauskaa, kipeää, pelottavaa ja arkista, rakastamista, hoivaamista ja turhautumista, jatkuvaa ja toisteista tasapainoilua yksityisten ja yhteisten halujen ja tarpeiden välillä.

Puolisoni on löytänyt pienen kaupungin huvipuiston läheltä, asetumme sinne hotelliin. Otan perheestämme kuvia ilta-auringossa silmänkantamattomiin jatkuvalla hiekkarannalla. Lapsella on edelleen kartonkikruunu päässään. Viime ajat ovat olleet hirveitä, mutta ehkä tämä kääntyy joksikin muuksi ja voimme muistella joskus sitä, kuinka kävelimme hiekkarannalla ja oli kaunista. On helppoa rakastaa heitä, lasta joka pitää itsepintaisesti kartonkikruunua päässään, ja puolisoani joka on halunnut tuoda meidät tälle rannalle.

Tunnistan tämän niin hyvin. On hetkiä, kun on vaan niin helppo rakastaa. Kaikkea sitä mitä on, tavallista ja ihmeellistä yhtä aikaa. Toisiinsa henkisesti ja fyysisesti kietoutuneita isoja ja pieniä ihmisiä, jotka muodostavat ainutkertaisen kokonaisuuden. Kysymyksiä, tunnustuksia, unia, aamukahveja, lenkkareita, neuvoloita, elokuvia, matkoja, uneen vaipuvia katseita ja painavia raajoja, kirkkaita päiviä ja sateisia öitä.

Mutta niin.

Joskus ihmiset ja elämät heittävät eteen yhtä sun toista ja se mikä aiemmin oli helppoa onkin yhtäkkiä jotain muuta, ja kun alkaa rytistä niin sitten rytisee, ja niin voi käydä oli perhe millainen tahansa, mutta siitä ei pääse mihinkään, että lapset, ja varsinkin pienet lapset, tuovat tilanteeseen aivan omat kierteensä, ja Alangon romaanissa niitä on vielä erityisen paljon.

Kuinka pitkälle rakkaus olemassa olevia, menetettyjä ja/tai tulevia lapsia kohtaan voi kannatella parisuhdetta, ja milloin se lakkaa olemasta kenenkään etu? Missä kulkee raja rakkauden ja velvollisuudentunnon välillä, miten erottaa toisistaan menneisyys ja nykyhetki, mihin suuntaan vaaka kallistuu kun se tuntuu joka hetki kallistuvan eri suuntiin? Miten rakastaa ihmistä, jonka kanssa on saanut yhden lapsen ja menettänyt toisen, mutta jonka kanssa mahdotonta asua ja joka rakastaa myös jotain toista, samalla kun itse on raskaana? Kuten sanoin: kierteitä.

Romaani käsittelee jossain määrin myös avoimia suhteita, ja heille joita aihe kiinnostaa se saattaa tuoda oman lisän, mutta itse en kokenut sitä oleelliseksi, aihe on muutenkin niin paljon esillä, eikä minulle (kuten ei oikein romaanin henkilöillekään) missään vaiheessa kunnolla selvinnyt oliko kyseessä jossain kohtaa avoin suhde vai pelkkä kaaos. En myöskään ollut ihan varma, kuinka tietoinen tämä ratkaisu oli, siis tilanteen epäselvyys, ja se teki lukemisesta jossain kohtaa vähän puuduttavaa.

’

Alanko kirjoittaa lakonista, hallittua ja varsin omaäänistä tekstiä, vastaavaa ei tule mieleen. Kerronnan sävy on toteava, vaikka pinnan alla kytee hurja tunnelataus, hetkiä ja yksityiskohtia kuvataan ihailtavan tarkasti. Nimettöminä pysyvät henkilöt korostavat tapahtumien universaaliutta, kipeisiin ja vaikeisiin tilanteisiin laskeudutaan tyynesti muttei lainkaan välinpitämättömästi.

Puolivälin jälkeen huomasin tuntevani lievää ärtymystä, ajattelin että miten te ette nyt jumalauta näe miten toivotonta tuo kaikki oikein on, sitten ärtymys yltyi, niin sietämättömällä tavalla päähenkilön puoliso käyttäytyi, ja lopulta olin jotenkin vain surullinen heidän puolestaan, kunnes sitten taas elämä jne.

Loppujen lopuksi itse tarina oli hieman liian pitkä ja jollain tapaa staattinen, saman ongelman äärellä kieputtiin toista sataa sivua, mutten silti malttanut lopettaa lukemista, ja huomasinkin pitäväni eniten romaanin kerronnasta. Siinä oli jotain ihanan raikasta ja selkeää, vaivihkaa hauskaa, sekä paikoin jotain todella koskettavaa, sellaista että vatsassa asti tuntui.

Olen kärsinyt vuosia kovista kuukautiskivuista, joita ei ole hoidettu, ja tahattomasta lapsettomuudesta. Olin tullut julmaksi ja ajatellut, että keskenmenossa ollaan sentään lähempänä lapsen saamista, raskaus on sentään alkanut. En näköjään ole niin empaattinen kuin olen luullut, ehkä luetun ymmärtämisessäkin on ongelmia.

Kuuntelen puolisoni unta aamukuuteen saakka. Sitten herätän hänet ja sanon olevani valmis. On kesäkuun ensimmäinen päivä, aurinko paistaa sälekaihtimien läpi, miten tällaista voi tapahtua, onko tämä totta.

’