Kasvukausia – kirjoituksia äitiydestä

’

Me yritämme täällä hallita kaikkea, mutta kontrolli pettää, tulee kaikenlaista. Sitä kutsutaan elämäksi.

’

En usko, että olen ihmisenä tai kirjoittajana miettinyt mitään aihetta yhtä paljon kuin perhettä, ja sen myötä myös vanhemmuutta.

Vuosia sitten, alkaessani haaveilla toisesta lapsesta ja käytyäni läpi kipeän keskenmenon, aloin kirjoittaa tunteitani ja ajatuksiani ylös, ja syntyi kokonainen kirja, Olipa kerran äiti. Tai oikeastaan olin kirjoittanut niitä ylös siitä asti kun esikoiseni syntyi, ruttuinen, tahmainen, kaunis ja elämän sijoiltaan mullistava ihminen, maailmanjäristys. Olin yhä minä, mutta aivan uusin sävyin ja myös säröin, ja kirjoittaminen oli, kuten aina, ainoa mahdollinen tapa ymmärtää mitä minussa tapahtui.

Hän on niin pieni. Hän on valtava planeetta, jonka painovoima on repinyt tuntemani elämän hajalle ja järjestänyt sen kokonaan uusiksi, enkä minä tahtoisi asian olevan mitenkään toisin.

’

Kokemus vanhemmuudesta ja äitiydestä on täydellisen universaali ja intiimi yhtä aikaa. Juuri siitä syystä tämä vasta ilmestynyt, Ida Pimenoffin toimittama Kasvukausia – kirjoituksia äitiydestä on niin hieno ja tärkeä teos.

Siinä missä oma kirjani, ja vaikkapa itselleni ehkä tärkein äitiyttä käsittelevä teos, Anu Silfverbergin Äitikortti, kuvaavat lapsen saamista ja maailmaa sen jälkivalossa henkilökohtaisen syväsukelluksen kautta, on tämä esseeteos laajempi otos. Se käsittelee mm. lapsena koettua perheväkivaltaa, äitiyttä ilmastokatastrofin äärellä, bonusvanhemmuutta, erityislapsia, vapaaehtoista lapsettomuutta, vauvavuotta ja perhettä, jossa on kaksi äitiä. Pintaan nousee vuosia ja muistoja, leikkipuistoja ja potkulautoja, unia ja arkea. On viittauksia Rachel Cuskiin, Tove Janssoniin ja Danten Jumalaiseen näytelmään, istutaan neuvoloisssa ja residensseissä, valvotaan ja tanssitaan, ollaan hirvittävän väsyneitä ja hirvittävän onnellisia.

Jokainen teksti, jokainen näistä matkoista, rakentaa kuvaa, jossa annetaan tilaa äitiyden moninaisuudelle, sen rajoille ja ennen kaikkea rajattomuudelle. Niissä välkehtii ilo ja suru, menneisyyden paino ja tulevan mahdollisuus. Kaiken keskiössä on ajatus oman näköisestä suhteesta äitiyteen, oman näköisestä tavasta rakastaa, olla olemassa.

Elämä ottaa jonkin muodon, johon ihminen asettuu.

’

Itselleni teoksen merkittävimmiksi esseiksi nousevat Hanna Weseliuksen raaka, tarkka ja koskettava Emakko ja vuori, Marjo Niemen hellä, älykäs ja yhteiskunnallinen Erityisen hyvä elämä, Sinikka Vuolan kaunis ja hallittu Uni lapsesta sekä Venla Rossin avara ja mutkaton Välipalavanhempi. Jokaisen esseen lukeminen on ilo, mutta nämä neljä saavat aikaan liikahduksia, jotka eivät unohdu.

Juhani Karilan Vanhemmuuden odotusaula on teksti, jonka soisin varsinkin jokaisen (tuoreen) isän lukevan, niin hienosti Karila kuvaa tunteita, joita äidin raskaus, synnytys ja vauvavuosi varmasti todella monessa isässä saavat aikaan: rakkautta, huolta, ulkopuolisuutta, keskeneräisyyttä, tarpeettomuutta, iloa ja halua kohdata lapsi.

Olin kuvitellut, että jatkuva emotionaalinen kontakti lapseen väsyttäisi, mutta päinvastoin oloni on koko iltapäivän lähes euforinen. Minua hämmästyttää, miten nopeasti pieni muutos asennoitumisessani toi tuloksia.

Aivan kuin lapsi olisi koko ajan vain odottanut, milloin otan vastaan hänen sydämensä.

’

Tiistaina olin kirjan julkistamisjuhlassa, jossa esseisteiltä kysyttiin mikä heille on omassa vanhemmuudessa ollut yllättävintä. Dramaturgi ja ohjaaja Heini Junkkaala sanoi, että vaikka siihenkään, miten voimakas ja intensiivinen oma rakkaus ja suhde lapseen on, oli mahdoton etukäteen valmistautua, oli siitä kuitenkin jokin aavistus, odotus. Isoin yllätys olikin se, miten valtavasti lämpöä ja iloa saisi itse osakseen, miten varauksetta, lämpimästi ja täysillä lapset vanhempaansa rakastavat.

Sanat laskeutuivat, alkoi itkettää.

Omat lapseni ovat tällä hetkellä sen ikäisiä, että vauvavuoden ainutkertainen toisteisuus ja tahmea väsymys ovat kaukana takanapäin ja raivoisat teinivuodet vielä edessä, ja lapsista yksinkertaisesti välkehtii niin paljon valoa. Neljävuotias viihtyy onneksi vielä pitkiä aikoja ihan lähellä, muumishampoolta, vadelmapurkalta ja kauramaidolta tuoksuvana, opettelee omaa tahtoa ja tapaa olla olemassa, puhua pulputtaa kaikessa älyttömyydessään pohjattoman hauskoja ja viisaita juttujaan, ja kohta kymmenenvuotias on parhaimmillaan aivan mieletöntä seuraa, elämää avoimesti ja uteliaasti tarkasteleva mahtava tyyppi. On valtava etuoikeus saada olla heidän lähellään, seurata heidän kasvuaan ja toivottavasti itsekin siinä ohessa kasvaa. Jokaiseen päivään mahtuu pieniä ja suuria taisteluita, itkua ja naurua, sotkua ja hellyyttä. Välillä vaan väsyttää, useammin pakahduttaa.

Hymyt heidän kasvoillaan, pehmeys heidän äänessään ja tiukka ote heidän käsissään kun he painautuvat syliini, on joka päivä uskomattoman ihmeellistä ja ihanaa. Nämä pienet ihmiset, heissä ja heidän kauttaan rakentuva huominen, heissä välkehtivä läsnäolo ja elämännälkä.

Äitiys muuttuu koko ajan. Lapsi kasvaa ja kehittyy omaksi yksilökseen ja sen myötä kaikki ympärillä muuttuu, kuten kaleidoskoopissa yhden palan liikahdus hievauttaa koko kuvan toiseksi.

’

Ensi sunnuntaina on äitienpäivä, ja toivon sille päivälle, kuten jokaiselle päivälle, mahdollisimman avarakatseista, empaattista ja rajaamatonta puhetta äitiydestä. Toivon tarinoita, jotka ovat valoisia, ja tarinoita, jotka ovat kipeitä. Toivon puhetta toiveista, haluista, ongelmista, ratkaisuista ja tunteista. Ääniä, jotka kuuluvat äitiydestä haaveileville, äitiyteen väsyneille, äitiyttä pelkääville ja äitiyttä vaaliville. Mahdollisimman paljon sävyjä ja kerroksia, ytimeen asti ulottuvia sanoja ja tekoja, rakkautta.

Äitiys on aihe, joka koskettaa ihan jokaista, tavalla tai toisella, eikä sitä tule rajata vain äideille, se kuuluu kaikille, ja juuri sen soisi kuuluvan kaikkialla.

’

Sitaatit järjestyksessä: Marjo Niemi, Juhani Karila, Silvia Hosseini, Juhani Karila, Johanna Venho