Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin

Sisältövaroitus: seksuaalinen väkivalta, väkivalta

’

Yhteiskunnallisista rakenteista puhutaan paljon ja #metoo-keskustelu on avannut tietoisuutta seksuaalisesta häirinnästä. Se on tärkeää ja tarpeellista. Samalla vähemmistöyhteisöt, myös valkoiset suomalaiset vähemmistöyhteisöt, ovat jääneet näiden keskustelujen ulkopuolelle. Tällä vuosikymmenellä Suomessa elää naisia, jotka eivät pääse töihin eivätkä saa opiskella. Suomessa elää naisia, jotka pakotetaan naimisiin ja joiden yhteisöissä raiskaus avioliitossa on tavallinen asia. Suomessa elää tyttöjä, jotka kasvatetaan uskomaan, että sukuelinten silpominen varjelee heidän siveyttään. Mitä tapahtuisi, jos silpomisen, pakkoavioliittojen ja kunniaväkivallan uhrit olisivat pääsääntöisesti valkoisia? Millaista keskustelua silloin kävisimme? Miten äänekkäästi näihin asioihin silloin vaadittaisiin muutosta?

’

Kolmevuotiaalle matka Mogadishusta Jemenin kautta Kontulaan on pitkä.

Perheen elämä Somaliassa on ollut vaurasta ja etuoikeutettua, mutta sisällissota on repinyt maan hajalle, on päästävä turvaan. On 1990-luvun alku, Suomessa lama ja lähes puoli miljoonaa työtöntä.

Kontulassa on ala-aste, kavereita ja leikkipuistoja, skinejä, väkivaltaa ja pohjatonta yksinäisyyttä.

Kun seurasin valkoisia tyttöjä Kontulan ala-asteen ensimmäisellä luokalla, kysymykset minun ja muiden lasten välisistä eroista alkoivat ensimmäisen kerran polttaa mieltäni. Olin luokan ainoa ruskea tyttö, ja ulkopuolisuuteni tuli joka päivä esiin yhä kirkkaammin, kuin maisema talven jälkeen pestyn ikkunalasin takaa.

’

Ihmisoikeusvaikuttaja Ujuni Ahmedin tarina on poliittinen, pakahduttava ja herättelevä, mutta ennen kaikkea se on hänen tarinansa, maahanmuuttajataustaisen tytön ja naisen puheenvuoro vapauden, omien rajojen ja toiveiden merkityksestä.

On vaikeaa, mahdotonta, kuvitella, millaista rohkeutta kaiken tämän kertominen on vaatinut.

Korottaa äänensä ja puhua silpomisesta ja väkivallasta, yhteisöjen sisällä tapahtuvasta vaientamisesta ja pelosta.

Aikuisista, jotka jättävät kysymättä tai kääntävät selkänsä, vanhemmista, joille muiden mielipiteet ovat painavampia kuin lapsen hätä.

Iskuista, hylkäyksistä, sanoista, kivusta ja ulkopuolisuudesta.

Kuvailla sitä mitä tytöille ja naisille suljettujen ovien takana tapahtuu.

Pyytää, vaatia, että näistä asioista keskusteltaisiin, että näiden tyttöjen äänet ja kasvot, tarinat, tulisivat ilmi, että heitä autettaisiin. Että asioista puhuttaisiin niiden oikeilla nimillä.

Ihmisoikeusrikkomus on ihmisoikeusrikkomus riippumatta uskonnosta, ihonväristä tai asuinpaikasta.

Olen kokenut rasismia lapsesta asti ja koen sitä yhä. Suomessa on syvään juurtunutta rasismia, joka vaikuttaa täällä asuvien tummien ihmisten elämään. Se on otettava vakavasti ja sitä vastaan on toimittava yhdessä. Mutta pelko siitä, että pelaa rasistien pussiin, ei saa estää puuttumista vähemmistöyhteisöjen ongelmiin. Vähemmistöyhteisöissä kasvavat, haavoittuvimmassa asemassa olevat ihmiset eivät saa joutua minkään poliittisten tavoitteiden pelinappuloiksi. He ovat ihmisiä, joiden oikeudet eivät tällä hetkellä toteudu tässä yhteiskunnassa ja joilla ei ole mitään mahdollisuutta puolustaa niitä yksin.

’

Mutta Ahmedin tarina on paljon muutakin kuin yhteiskunnallisia epäkohtia, taistelua ja selviytymistä.

Se on kertomus sisäisestä voimasta, halusta saada aikaan muutosta ja toimista sitä muutosta kohti, tarpeesta tehdä maailmasta turvallinen ja oikeudenmukainen paikka ihan jokaiselle.

Se on kertomus tytöstä, joka rakastaa kauniita vaatteita, musiikkia, tanssia ja teatteria, jonka sisällä sykkii hurja ja palava sydän.

Se on kertomus ystävyydestä, sisaruudesta ja siitä miten uskomattoman suuri merkitys voi olla yksinkertaisella kysymyksellä: miltä susta tuntuu tänään?

Jokaisella ihmisellä on oltava oikeus ja vapaus elää oman näköistä elämää, luoda omat rajansa ja toteuttaa omia unelmiaan, ja ennen kaikkea: jokaisen ihmisen tehtävä on nousta puolustamaan heitä, jotka eivät pysty puolustamaan itse itseään.

Enemmistöön kuuluvalla on vapaus olla taistelematta omasta arvosta. On vapaus valita, millaisiin keskusteluihin osallistuu. On vapaus seurata vierestä ilman, että ihmiseen kohdistuu ulkonäköön liittyvää painetta ottaa kantaa. On vapaus olla jotain sellaista, mitä Suomessa kutsutaan tolkun ihmiseksi.

’

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on syntynyt kirjailija ja dokumentaristi Elina Hirvosen ja Ujuni Ahmedin yhteistyönä; Ahmed on kertonut ja Hirvonen kirjoittanut kerrotun kirjaksi.

Olen vuosien ajan ihaillut Hirvosen monipuolista työskentelyä, jossa hän teos kerrallaan tekee maailmasta vähän paremman, ja tämä kirja asettuu tuon työn jatkeeksi saumattomasti. Hirvosella on upea taito kertoa toisen ihmisen tarina siten, että hänen läsnäoloaan ei tekstissä huomaa.

Lause kerrallaan teoksesta rakentuu tärkeä, koskettava ja hieno puheenvuoro teemoista, joista Suomessa on yhä vaikea puhua, ja joita ihan jokaisen tulisi pohtia ja tarkastella. Varsinkin meidän, joilla on siihen mahdollisuus, meidän, joiden ei tarvitse pelätä. Meidän, jotka olemme näkyviä.

Häpeä ja sanat. Sanat ja häpeä. Häpeämättömät, häpeälliset sanat. Muistot eivät tule selkeinä sanoina. Ne tulevat riekaleina, kipuna vatsassa, painona rinnassa, kuvina, joiden yhdistäminen on haparointia aina. Tapahtuiko tämä täällä, tässä paikassa, tänä vuonna, keitä oli paikalla, mitä tapahtui sitä ennen, mitä seuraavaksi? Muistanko oikein? Onko minulla oikeus kertoa se, minkä muistan? Mitä tapahtuu sille, joka yrittää kertoa tarinansa muille?

’