Kadonneet tytöt

’

Kerroin tytöstä, joka oli kadonnut. Oli ollut tyttö, ihan tavallinen tyttö, joka oli yhtenä päivänä kadonnut. Ensin oli kadonnut tyttöön yhteys, sitten pino vaatteita, reppu ja avaimet. Ei muuta kuin tuumasta toimeen, perustettiin etsintäpartio. Tyttöä yritettiin ensin etsiä joka paikasta. Kun tyttöä ei ollut löydetty puhelinluettelosta, vieraan talon vieraasta rappukäytävästä tai portaikosta, ei vieraiden ihmisten puheista tai keskusteluista, tyttöä päätettiin lähteä etsimään kissojen ja koirien kanssa. Varmaa oli vain se, että nuori tyttö oli kadonnut. Ja tyttö täytyi löytää.

’

Tavallisena kesäpäivänä, tavallisella rannalla, kuusitoistavuotias Agnes näkee tytöt, eikä saa katsettaan heistä irti, ei silloin, ei vuosienkaan kuluttua.

Tyttöjä on neljä, Honey, Misty, CC ja Ellen, he ovat kiehtovia ja kurittomia, Ellen varsinkin, he ovat aina yhdessä, kuin Lauma.

Tytöt kertovat tarinoita niin kuin tytöt tuossa iässä kertovat, mikä on totta ja mikä tarua, ehkä kukaan ei lopulta tiedä eikä sillä ole edes merkitystä, merkitystä on vain sillä, että tarina on hyvä, kuka leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön, niin se on ja niin se menee,

Tule sitten perässä, sanoin.

Minä tulen. Mene sinä edeltä.

Niin Ellen sanoi minulle.

’

Petra Forsténin esikoisromaani Kadonneet tytöt on ailahteleva, aistivoimainen ja surullinen kuvaus aikuisuutta kohti kurottavien tyttöjen välisistä säikeistä ja vallasta, ystävyydestä, josta kirjoittamattomat mutta ehdottomat säännöt tekevät loputtoman pelin.

Forsten kuvaa taitavasti niin nuoren kuin aikuisenkin Agnesin yksinäisyyttä ja halua tulla nähdyksi, polttavaa tarvetta kuulua johonkin, olla osallisena jossain mikä on jotain ihmeellistä, mitä tahansa, kunhan kerrankin jotain enemmän.

Romaani rakentuu tarinoista tarinan sisällä, nykyhetkestä ja menneestä, ajan kerrostumista, joissa muistot liikkuvat ja muuttavat muotoaan, joissa valheista tulee totta ja toisinpäin, mistään ei voi olla varma, kaikki on niin hauraalla pohjalla, kuin ohutta jäätä joka jo rätisee, ja se rätinä on yhtä aikaa teoksen vahvuus ja heikkous.

Tunnistan romaanin maailman niin hyvin, tyttönä elämisen vimman ja herkkyyden, tunteiden jatkuvan myllerryksen, ja paikoin Forsténin omaehtoinen kerronta tukee sitä hienosti, sivun mittaiset virkkeet, erikoiset sanajärjestykset ja tiheä rytmi peilaavat taiten Agnesin vaikutuksille ja miellyttämiselle altista mielenmaisemaa. Samalla kuitenkin kerrottu ja myös Agnes jäävät minulle harmillisen etäälle, kielestä rakentuu kuin verho tarinan eteen, mietin monta kertaa miksi tämä tai tuo on pitänyt sanoa niin vaikeasti kun sen olisi voinut sanoa vain kirkkaasti.

Enkä siis tarkoita etteikö kielellä voi leikkiä, sen sävyjä ja reunoja venyttää, ehdottomasti voi, mutta jatkuvana virtana tapahtuvat toisteisuudet, juoksutukset ja pudotukset saattavat liiallisena kääntyä itseään vastaan, tuntua tehokeinon sijaan turhalta kikkailulta. Vaikka Forstén osaa todella kirjoittaa, on läsnä myös epätasapainoa, joka paikoin hieman häiritsee.

Tarkoitan: tällaisen vesiputouksenomaisen, vallattomana virtaavan kerronnan jokaisen sanan ja merkin on oltava kohdallaan täysin eikä melkein jotta se toimii, jokainen virheisku rikkoo tunnelman ja rytmin, ja ymmärtääkseen varmasti merkityksen virkkeet on luettava useamman kerran, eikä sen pitäisi mennä niin. Samalla jokainen vähänkin liian helppo tai itsestäänselvä sanavalinta nousee töksähtävänä esiin, kun kerrottu muuten tuntuu niin omaperäiseltä ja kiinnostavalta. (Oma kustannustoimittajani on sanonut minulle jokaisen kirjani kohdalla varmasti sata kertaa, että pysy valitsemallasi tiellä, vaikka se tuntuisi kuinka vaikealta, mahdottomaltakin, oikeastaan etenkin silloin; koskaan ei saa mennä siitä missä aita on matalin, siitä jää heti kiinni.)

Tämä on kova vaatimus, tiedän, mutta lukijana olen tässä suhteessa kovin ehdoton. Ja toki se myös kertoo siitä, että kyseessä on taitava kirjoittaja kun tuntuu mahdolliselta vaatia vielä tätäkin enemmän. Koska paikoin romaani toimii todella hyvin, soljuu vahvana, pakahduttavana ja tärkeänä, sekä kielen että tarinan tasolla.

Tytön askel horjuu, käsi lipeää tangosta, mies saattaa tyttöä alemmas uuteen käytävään, muita ihmisiä tulee vastaan, aikuisia humalassa, lapsia kiirehtimässä pelikoneille, perheitä menossa nukuttamaan jälkikasvuaan. Kukaan ei kiinnitä heihin mitään huomiota, aikuiset ainakaan, mieheen ja nuoreen tyttöön, jonka päässä pyörii ja ajatukset sinkoilevat ja jäävät kiinni toisiinsa, niin että kaikesta tulee sotkua.

Vieraassa hytissä tyttö havahtuu katsoessaan aikuista miestä, joka kehottaa tyttöä riisuutumaan, tulemaan lähemmäs, älä pelkää, jutellaan vaan. Ei sinun ole pakko tehdä mitään mitä et halua.

Tyttö liikahtaa ja törmää paljas selkä edellä hytin oveen. Kääntyy ja yrittää saada ovea auki. Ei halua nähdä, mitä mies tekee. Pimeässä ei näe kunnolla, mitä tapahtuu.

’

Vielä yksi oleellinen asia: läpi kirjan minä mietin Emma Clinen niin ikään esikoisromaania Tytöt, joka muutamia vuosia sitten teki minuun aivan järisyttävän vaikutuksen (ja jonka olen sittemmin lukenut myös englanniksi) ja jonka tarina on hyvin samankaltainen. Mietin Clinen kirjaa niin paljon, että vaistomaisesti aloin verrata näitä kahta keskenään, eikä se ole yhdellekään lukukokemukselle hyväksi, mutta kun kävin lukemassa mitä olin Tytöistä kirjoittanut, en ihmettele:

”ihan tavallinen tarina, se jonka jokainen tyttö tunnistaa, mutta miten elävästi ja ristivalottaen Cline siihen sukeltaa, Evien epävarmaan vimmaan ja nälkään, hapuilevaan yritykseen kohti naiseutta, kehon lepatukseen, haluun ja sydämenlyönteihin,

ja sitten, Evien luo kävelee, lipuu, Suzanne, tyttö toisesta maailmasta,

ja Evien elämä alkaa, saa yllensä hehkun, niin vahvan, että vaikka se kestää vain hetken ja lopulta polttaa kaiken ympäriltään, ei sen jälkeen mikään tunnu miltään, ei edes elämä, ei edes aikuisena.”

’

Mutta siis, pienestä epätasaisuudesta huolimatta romaani piti otteessaan ja varsinkin loppua ja viimeistä käännettä kohden tunnelma tihentyi hienosti.

Olen eilisestä asti miettinyt muutamaa yksityiskohtaa, joista en vieläkään ole ihan varma, tuntuu kuin tarkastelisin tarinaa Agnesin silmin, yhtä aikaa tapahtumien keskeltä ja niiden ulkopuolelta, ja kenties sen pitääkin olla juuri niin.

Ja jonain päivänä, ehkä samanlaisena kun tämä, se mikä on kadonnut, palaa.

’