Pantteri ja minä

Isyys laittoi kaiken sisuskalujani myöten uuteen asentoon ensihetkestä alkaen. Ymmärsin, että merkittävintä isyydessäni ei olisi se, mitä kaikkea minä pystyisin tyttärelleni tarjoamaan tai mahdollistamaan, vaan se, että eniten koeteltaisiin minun omaa uskallustani kulkea hänen rinnallaan minne tahansa hän minut johdattaisi. Ymmärsin, etten omien pelkojeni vuoksi saisi estää häntä kohtaamasta elämää juuri sellaisena kuin se hänelle avautuisi.

Eilen illalla Savoy-teatterin hämärässä ajattelin: kaipaan tällaista puhetta edelleen, aina vain. Monimutkaisten, herkkien, hurjien, kauniiden ja kipeiden tunteiden sanoittamista, silloinkin kun tuntuu, että sanat pakenevat itse tunnetta, tai ehkä juuri silloin. Pienten, arkisten, helposti ohi kiitävien hetkien pysäyttämistä, niiden äärelle pysähtymistä, rauhassa ja pelkäämättä.

Kaipasin tuota puhetta erityisen paljon silloin kun perheessämme oli vauva ja valvotut yöt hämärsivät olemisen ääriviivat, kun arki oli usein sameaa ja toisteisen puuduttavaa, tai juuri silloin kun kaikki tuo unohtui ja rakkaus pyyhkäisi yli kuin luonnonvoima, mutta se puhuttelee yhä, hieman eri sävyissä vain. Siinä missä aika ennen oli ihokosketusta, kantamista, fyysistä väsymystä ja pakahtumista, kokovartalokokemuksia, on se nyt enemmän maailmaa kohti kurottamista, luottamista ja uskallusta päästää irti.

Minun tyttäreni ovat jo aika isoja, pieniä lapsia toki mutta silti. Heillä on loputtomasti mielipiteitä, haaveita ja suunnitelmia, he luotsaavat omia liikeratojaan ja usein minusta tuntuu, että aika menee aivan liian nopeasti, kuukaudet ja vuodet yhdessä silmänräpäyksessä. Heistä pienempikin jo pitkäraajainen ja säkenöivä tyttö, tulta ja valoa täynnä, ei päästä minua helpolla vaan asettaa peilin eteeni päivittäin ja pakottaa kohtaamaan kaiken mitä vastaan tulee. Ja isompi, vielä pidemmällä, enemmän omissa menoissaan kuin kotona, säärissä pehmeää karvaa ja hiukset paksummat kuin koskaan, aamuisin uskomattoman tarkkaan valittuja asuja ja huulikiiltoa, tanssitunteja, jalkapalloa ja voimistelua, yökyläilyjä ja spotifyn soittolistoja.

Molemmat käpertyvät vielä toisinaan syliini kuuntelijaa ja silitystä kaivaten, ja hyvä niin, vedän syvään henkeä, tuota tuoksua ja hyrinää, ja samalla ymmärrän jotenkin vääjäämättömästi, että uusi ovi on raollaan.

Nojauduin pehmeää penkkiä vasten ja tunnistin tutun tunteen lainehtivan ylitseni, sen saman jonka Jani Toivolan tekstit saavat minussa aina aikaan: sanat ja lauseet luovat ympärilleen turvallisen ja levollisen tilan, jossa puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä, rakkaudesta, kuolemasta ja kaikenkokoisista taisteluista. Tilan, jossa on oikeus ja vapaus elää oman näköistä elämää. Saa pelätä ja tehdä virheitä, hengähtää ja pyytää apua, tanssia ja rakastaa, olla hiljaa silloin kun siltä tuntuu.

Kerroin Pantterille, että opin häneltä jatkuvasti uusia asioita. Röyhkeästi lunttaan vierestä elämää. Asetun vaan kylkeen ja kuljen mukana. Oon vapaamatkustaja perävaunussa.

Olen oppinut rohkeudesta, anteeksi pyytämisestä ja kuuntelusta. Siitä ettei luovuta tai menetä toivoa, siitä että rakkaus kestää aika paljon, ja että se on kaiken ytimessä, vaikka kuinka tekisi mieli elää sen kevyemmillä reunoilla. Ja sen olen oppinut, että kun kulkee läpi sellaisen mikä pelottaa, toisella puolella on enemmän tilaa hengittää.

Kirjan tekstit sekä musiikkia, tanssia ja visuaalisia elementtejä upeasti hyödyntävä Toivolan suunnittelema ja Emilia Hernesniemen ohjaama esitys perustuvat Toivolan ihaniin instagram-päivityksiin, jotka toimivat näin kokonaisuutena vielä paremmin.

Eletystä elämästä muodostuu tarina, jossa kaksi ihmistä, isä ja tytär, ovat toistensa todistajia, liittolaisia ja taistelutovereita. Aikaiset aamut, venähtävät illat, nälkäkiukut, spontaanit uintiretket, sokerista tahmeat sormet, ehtymätön kysymysten virta ja tarttuva kikatus rakentavat oman universumin, joka on yhtä aikaa täydellisen intiimi ja tunnistettava. Esitykseen tuo oman lisänsä Toivolan välitön ja lämmin karisma. Kaiken keskiössä on pakahduttava tietoisuus lapsuuden ainutkertaisuudesta ja arvokkuudesta, ihmeestä, jota me aikuiset saamme vierestä seurata, jota meidän on suojeltava.

Jatkoin että puhutaan kun puhututtaa. Ja muistetaan silti, että nämä eivät oo lasten murheita samalla tavalla kuin aikuisten. Me aikuiset varjellaan selustaa ja lapset voi lepuuttaa.

Pantteri ja minä – esitys on mahdollista nähdä vielä 13.9 Savoy-teatterissa, lämmin suositus!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s