Ruumis / huoneet

Sisältövaroitus: seksuaalinen väkivalta

Tehtäväni on lähestulkoon mahdoton, mutta ei aivan. Olen vielä elossa. Ruumiissani on todisteita tai ainakin niiden rippeitä. Muistini reunoilla ovat jäljet, joita ryhdyn seuraamaan.

Kymmeniä vuosia sitten pienessä kylässä tapahtuu rikoksia. Rivitalossa, suljettujen ovien takana, huoneissa. Poliisille ei ilmoteta, epäiltyjä ei kuulustella. Tyttö on kohta kolmentoista, uhri ja todistaja.

Vasta aikuisena hän alkaa käydä läpi tapahtumia, tunnen käden joka vetää minua alas jonnekin. Käsi on tytön jonka olen piilottanut kerrosten alle. Olen peittänyt pahuuden syystä, enkä kestä sen liikettä ruumiissani,

muistaminen on vaarallinen, repivä, loputon prosessi, häilähtelevä ja epämääräinen,

on aika ennen ja aika jälkeen, vaikka usein epäilen, että raja ei ole niin selkeä.

Susanna Hastin esikoisteos on hurjaa luettavaa. Sana ja lause kerrallaan se purkaa auki väkivallan ja trauman kokemusta, identiteettiä ja ihmisyyttä. Pakottaessaan itsensä muistamaan ja katsomaan sitä mitä ei halua muistaa eikä nähdä (koska en halua enää unohtaa. Olen teeskennellyt olevani menneisyydestä vapaa mutta nyt pelkään, että tätä menoa unohdan loputkin), hän kehottaa myös lukijaa tarkastelemaan elämisen ja olemisen ydintä, ihmisen ruumiillista todellisuutta, soluista ihoon ja mieleen asti.

Kokemusta on vaikea kuvailla mutta jotenkin näin: kirjan lukeminen tuntuu raastavalta, mutta aloitettuaan sitä ei voi enää väistää, se ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

Hast kirjoittaa upeasti. Kirkkaasti ja pelottomasti, suoraan kohti, menneisyyden haamuja etsien ja niiden varjoa yltään ravistellen. Rekisteri vaihtuu vaivattoman oloisesti kauniista raadolliseen ja hauraasta vimmaiseen, tekojen ja muistojen jäljet piirtyvät esiin vahvoina ja aistivoimaisina, tuntemuksina ja sydämen lyönteinä.

Paikat elävät minussa. Vatsassani on rivitalo, radan toisella puolen. Rintakehässäni kerrostalo, radan tällä puolen. Jalkapohjissani kulma, jota kierrän. Selässäni mäki, joka jää taakseni. Sormissani hiekkaa saarelta.

Yksilön ja muistamisen kertomuksen rinnalla teos kurottaa myös kohti isompaa kokonaisuutta, yhteisöä ja yhteiskuntaa, niiden tapaa käsitellä seksuaalista väkivaltaa.

Uhri, joka ei suostu vaikenemaan, joka kieltäytyy häpeästä, on ongelma, oikeastaan koko seksuaalinen väkivalta on ongelma koska väkivallan järjettömyys, häpeällisyys, tai oikeastaan liiallisuus tekee siitä juuri sellaista kuvottavaa kauhua, joka ei mahdu tiedon raamien sisään, ja tätä vastaan Hast nousee järisyttävän hienosti taistelemaan.

Seksuaalinen väkivalta voi kaikessa räikeydessäänkin olla siedettävää. Se miten hyvin siedin sitä, todistaa miten yhteisö olettaa minun sietävän sitä. Seksuaalista väkivaltaa ei nähdä kriisinä tai katastrofina vaan sitä pidetään tavanomaisena tosiasiana, jonka kanssa on päätetty elää. Tai pikemminkin tosiasiana, josta on syytä vaieta, koska se on liian henkilökohtaista ja uskomatonta. Uhri kantaa tämän vähättelyn ja kieltämisen seuraukset. Oikeastaan juuri vähättely ja kieltäminen tekevät hänestä uhrin.

Teos on painava mutta etenee kevyesti, revähdyksiä ja hajoamista kaihtamatta, sen herkät ja tarkat liikahdukset ovat kaunokirjallisuutta parhaimmillaan. Muistamisen ja muistamattomuuden tarina on tapahtunut ja keksitty, unta, fiktiota ja elettyä, sokkelo, jossa on vain uskallettava kulkea.

Kun ihminen keräilee sielunsa palasia tiheässä metsässä eikä todellakaan tiedä, muistaako mitään oikein ja mitä kaikkea on unohtanut – eikö juuri silloin ole totuuden äärellä, myönnä, miten hukassa onkaan?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s