Beautiful world, where are you

’

A couple of nights ago, I was getting a taxi home on my own after a book launch. The streets were quiet and dark, and the air was oddly warm and still, and on the quays the office buildings were all lit up inside, and empty, and underneath everything, beneath the surface of everything, I began to feel it all over again – the nearness, the possibility of beauty, like a light radiating softly from behind the visible world, illuminating everything.

’

(Rakkaus)suhteeni Sally Rooneyn teoksiin on tavallaan saavuttanut pisteen, jossa en enää kykene tarkastelemaan niiden kerrontaa tai kerroksia kovin analyyttisesti (saati kriittisesti). Sen sijaan niistä on muodostunut oma maailmansa, jonka suojassa olen onnellinen, ja se riittää.

Luin tämän viimeisimmän todella hitaasti, useamman kuukauden aikana. Osin koska en ole hetkeen lukenut mitään englanniksi, ja mielen asettaminen toisen kielen rytmiin vaatii aina oman aikansa, ja osin koska en halunnut sen loppuvan.

Kyse ei ollut tälläkään kertaa niinkään tarinasta, vaan tunnelmasta. Tarina on toki ihana, kaksi erilaista rakkautta ja yksi ystävyys kietoutuneina toisiinsa Atlantin rannikolla, mutta koska Rooney on Rooney, on kaiken ydin siinä miten tarina keriytyy auki.

Tätä on tosiaan vähän vaikea purkaa osiin, mutta yritän silti.

’

Menestynyt kirjailija Alice tapaa varastolla työskentelevän Felixin samalla kun hänen paras ystävänsä Eileen päätyy suhteeseen lapsuudesta asti tuntemansa Simonin kanssa, ja kaiken keskellä Alice ja Eileen kirjoittavat toisilleen pitkiä sähköposteja taiteesta, politiikasta ja rakkaudesta.

Rooney sukeltaa ihmeellisen vaivattomasti sisälle niin ihmisten mieliin kuin huoneisiin ja kaupunkeihin, tarjoten mahdollisuuden nähdä sellaista mikä muuten pysyisi näkymättömissä. Tämähän on tavallaan kaiken kirjallisuuden idea, mutta jokin Rooney tyynessä ja tarkassa katseessa on aivan omaa luokkaansa.

Rakastan yli kaiken niitä hitaita ja hiljaisia kohtauksia, joissa hän kuvailee asunnon hetkeä ennen kuin joku astuu sisään, sitä seuraavan pitkän keskustelun ja myöhemmin saman asunnon kun henkilöt ovat nukahtaneet. Avainsana on rauhallisuus. Koskaan ei ole kiire, jokainen yksityiskohta on yhtä tärkeä, maailma rakentuu hetki hetkeltä, sana sanalta.

Through the door the sound of conversation murmured on, the words rounded out, indistinct, and by one in the morning silence had fallen. At half past five the sky began to lighten in the east-facing living room window, from black to blue and then to silvery white. Another day. The call of a crow from an overhead power line. The sound of buses in the street.

Yksittäiset kuvat piirtyvät kirkkaina ja kevyinä, laskeutuvat mieleen, pysyvät. Näin vähäeleinen, levollinen, ja silti täyteläinen kerronta on upeaa, ja todella, todella vaikea rakentaa.

’

Tarkkojen kuvien lisäksi ihmisten väliset säikeet on kuvattu herkkinä ja moniulotteisina; halut, pelot, epävarmuudet, ilot ja surut väreilevät pinnan alla nousten hetkittäin näkyviin, kunnes katoavat taas. Toisen ihmisen voi yhdessä hetkessä päästää lähemmäs kuin ketään toista koskaan ennen, mutta tuo hetki saattaa olla yhtä katoavainen kuin mikä tahansa. Kerronta on intiimiä, seksikästä ja vahvaa, ja myös haavoittuvaista. Elämä näyttäytyy ainutlaatuisena seittikudoksena, jossa jokaisella henkäyksellä, teolla, ajatuksella ja tunteella on oma paikkansa.

Jonkun toisen kertomana saattaisin hyvinkin jäädä kiinni siihen, että kaikki henkilöt tuntuvat olevan kauniita, hoikkia ja älykkäitä, rikkinäisiä toki myös mutta sitäkin jotenkin huolitellusti, tai siihen miten syvällisiä ja täydellisesti omaa aikaamme käsitteleviä, lähes esseenomaisia Alicen ja Eileenin sähköpostit toisilleen ovat, tai siihen ei niin kovin omaperäiseen ajatukseen, että menestys ei tuo onnea, mutta Rooneyn kohdalla niin ei käy. Jokin hänen tavassaan kertoa vain osuu minuun aivan täysin.

’

Tämä ei tehnyt yhtä järisyttävää vaikutusta kuin Normaaleja ihmisiä (varsinkin yhdistettynä siitä tehtyyn sarjaan), mutta en sitä odottanutkaan, sellaista myrskyä ei oikeasti voi tapahtua kovin usein, mutta kiinnyin syvästi näihin ihmisiin, ja kaipaan heitä jo nyt. Näitä monimutkaisia, vaativia, kohtuuttomia ja hauskoja naisia, lempeitä ja järkeviä miehiä, sekä kohtaamisia, jotka ovat inhimillisellä tavalla vähän vinoja, yhtä aikaa niin arkisia ja paljaita.

From the living room doorway Eileen watched them, Felix with his hand on Alice’s back, Simon standing beside her, the three of them talking together. And out the windows the sky was still dimming, darkening, the vast earth turning slowly on its axis.

’

ps. kaksi viimeistä lukua olisi voinut jättää pois. Kaikella rakkaudella.