Tähtienvälinen avaruus

’

On kuin leijuisin avaruudessa.

Voin lähteä mihin suuntaan vain.

Mutta suuntia ei ole.

’

Yksinolosta syntyvä vapaus on tunteista kiehtovimpia, olemisen keveys ja rajattomuus, mahdollisuuksien paljous.

Yksinolosta syntyvä yksinäisyys taas tunteista musertavimpia, jokin näköalaton ja hauras tila, mielen ahtaus.

Näiden kahden risteyksessä, kohtaamisessa, tapahtuu liikahduksia, havahtumisia, joiden äärellä ihminen on paljaimmillaan.

Sekunneista, peloista ja tahdosta syntyy ajatus, että on sittenkin mahdollista mennä kohti. Antaa tulivuoren purkautua, tuulen napata mukaansa ja kuljettaa, oven aueta. Ehkä mehiläiset, aika, marmori, lumi, järki ja maailma ovat todella loppumassa, mutta sydän lyö.

’

Aino Louhen pökerryttävän kaunis sarjakuvaromaani Tähtienvälinen avaruus kertoo vähäeleisesti mutta silti vahvoin vedoin ja upein värein tarinan rakkaudesta ja särkymisestä, lähtemisestä ja paikallaan olosta, unista ja pettymyksistä, halusta ja ymmärryksestä.

Seinistä, peileistä ja tähdistä, järistyksistä ja vuorista, kirsikankukista ja aalloista.

Taivaasta, joka saattaa pudota, aalloista, jotka kannattelevat.

’

Olen lukenut kirjan nyt kahdesti, enkä saa siitä tarpeekseni. Selaan sitä uudestaan ja uudestaan, jään kuviin kiinni, liikutun sen sanoista. Aino on ystäväni mutta se ei ole oleellista (tai no, siis tietenkin on), teoksen tunnelmassa on jotain niin ainutlaatuista. Se uskaltaa pysähtyä tunteen äärelle, katsoa kohti eikä lähteä pois.

Kerronta on äärimmäisen hidasta, kuin silmänräpäyksiä tai hengenvetoja, niin pieniä hetkiä, että ne saattaisivat jäädä huomaamatta, mutta nyt niistä muodostuu kokonaisia maailmoja, ihmisen kokoisia. Ihmeellisiä.

’