’
Hänestä on niin moneksi, ettette te voi lopulta sietää sellaista paljoutta. Tyttö ei vain mitenkään voi olla rauhassa monta, koska on yksinkertaisesti vakava rikkomus, jos hän hyökyy kaikkien rajojen yli. Olette valmiita kutsumaan tyttöä valehtelijaksi kauan ennen kuin olette valmiita myöntämään, että mistä muualta tyttö olisi tautinsa saanut, paitsi maailmalta.
Tyydytte lopulta siihen, että tyttö on tyypillinen tarina tytöstä. Tyttö on tarina, ja sillä hyvä.
Mutta.
’
Philippa Laakso löydetään kuolleena kotitalonsa pihalta. Hän on 17-vuotias, melkein jo aikuinen, silti yhä lapsi. Hän on tytär, ystävä ja ex-tyttöystävä. Naapuri ja oppilas. Lolita Giving, Not Your Sonya, Miss Meursalt. Hän on, niin, mitä hän on,
olen mitä tahansa, olen maailma.
Olen tyttöjen tyttö, olen kaikkea mitä osaatte kuvitella ja sellaistakin mitä ette halua lausua ääneen.
Philippan elämässä tavalla tai toisella lähellä olleiden tai siinä vain käväisseiden kautta kiertyy auki tarina, jonka keskiössä Philippa itse säkenöi nuorena, ärsyttävänä ja vastustamattomana, tulee aivan liki liuetakseen pian vain entistä kauemmas, ja kaiken taustalla tutkinta, ruumiinavaus, pyrkimys selvittää tämä äkillinen ja kummallinen kuolema.
’
Riikka Pulkkisen Lumo on intensiivinen ja monitahoinen romaani tyttöydestä, ihon alla piilevistä voimista ja kiepeistä, raivosta ja rakkaudesta, ystävyydestä ja vallasta.
Keskeisiä henkilöitä on ehkä muutama liian monta ja fokus tuntuukin paikoin katoavan rinnakkaistarinoiden ja liikaa selittävien teorioiden taakse, mutta teos on myös valloittavalla tavalla vimmainen ja riemukas. Etenkin Philippan äidin ja entisen poikaystävän Oliverin osuudet ovat paikoin hurjan taitavaa kerrontaa.
Tyttöyden ohella mietin toistuvasti aikaa, sen painoa ja vauhtia, sitä miten katoavaista kaikki on. Että yhdessä hetkessä lapsi saapuu pehmeäntahmeana maailmaan ja toisessa ensimmäiset askeleet, loputtomat hämmästelyt ja aamut hiekkalaatikon reunalla ovat kaukana takana, eikä yhtään hetkeä saa takaisin. Hetkiä, jotka ovat vanhemman ja lapsen omia, joista muu maailma ei mitään tiedä, ja sitten: lasta ei yhtäkkiä enää ole, miten sellaista voi tapahtua, hän on ollut kaksivuotias, seitsemänvuotias ja kolmetoistavuotias, hän on heilutellut jalkoja ikkunalaudalla istuessaan, syönyt muroja ja leikkinyt piilosta, hän on polttanut salaa tupakkaa, tullut myöhässä kotiin ja rakastunut, hän on nähnyt unia, tehnyt suunnitelmia ja tanssinut aamuun asti, ja sitten, ei enää mitään, ei yhtään mitään, sinä jäit nukkumaan, etkä sen koommin enää nähnyt lastasi, miten sellaisesta voi selvitä, ja silti ihmiset selviää, joka päivä, jotenkin.
Ja vielä: mietin tarinoita tarinoiden sisällä, fiktion rajattomuutta ja kertojan häivyttämistä, ja että joskus teos voi olla yhtä aikaa raskas ja kevyt, kirkas ja tiheä, että joskus vähemmän voi olla enemmän.
Välillä kaipasin tilaa kerrotun ympärille, välillä en malttanut lopettaa lukemista ollenkaan, päiviä lukemisen jälkeen palapeli liikahtelee mielessä yhä.
Kukaan heistä ei ollut toivonut näkevänsä unessa tulevaa miestään. Kaikki olivat halunneet nähdä ainoastaan oman häikäisevän tulevaisuutensa. He olivat toisistaan tietämättä muuttaneet yrttitaikaa: Kerro kuka olen kymmenen vuoden päästä. Näytä kuka olen aikuisena.
Tästä he puhuivat kesäyössä.
Sitten he kävelivät kotiin paljain jaloin auringon noustessa.
’
Helmi Kekkonen 
Kopioin tähän oman kommenttini toisesta blogista (kommentoin Lähiömutsi- bloggaajalle):
Suosittelen kirjasyksyyn ajankohtaista Riikka Pulkkisen Lumo- teosta. Pulkkinen on rohkeasti lähtenyt kokeilemaan uusia tyylejä ja kerronnan tapoja. Moni yhteiskunnallinen (vääristynyt) normi saa viiltävän terävää kritiikkiä- etenkin sukupuolikysymykset, moraalikoodit ja käsitykset eri ikävaiheiden tyypillisyydestä (tai epätyypillisyydestä).
Syvätkin psyykkiset motiivijärjestelmät ja toisaalta aikamme tarinatalous kietoutuvat juonessa toisiinsa. Kenellä saa olla vihaa, mistä ja miten se saa tai voi kummuta, miten sitä säädellään (tai tukahdutetaan)?
Metaforia on runsaasti (niitä olisi voinut ehkä säästää toiseenkin kirjaan), osa ihmisten välisistä peruskonflikteista on niin järjettömän osuvasti kuvattu, että tuntuu, kuin olisi dialogin ja sen kehystämän episodin sisällä- aivan kosketusetäisyydellä. Paikoin Pulkkisen uusi sarkasmi muistuttaa Anna- Leena Härköstä, mutta samalla Pulkkinen säilyttää intertekstuaalisuuden ja oman proosallisen vivahteikkuuden.
Miinusta antaisin vain siitä, että tiettyjen hahmojen ammattia ja toimintaa ammatissaan kuvataan turhan alleviivaavasti. Syntyy vaikutelma, että haluttaisiin lukijan tajuavan, miten järjettömän pitkät taustatyökuukaudet kirjailija on tehnyt lääketieteen parissa (terminologian pyörittely menee vähän brassailuksi, kun kirjassa on sekä patologi, neurologi että neurokirurgi ja paljon anatomiaa).
Kritiikoiden näkemyksiä ei ole vielä ollut mediassa, saattavat olla moninaisia.
》》 Ja tuohon ajatelmien joukkoon lisään, että kahden tytön äitinä Lumo oli paikoin niin liikuttavaa luettavaa, että mielikuvissa suorastaan vilisi mahdollisia vaaran paikkoja omille lapsille. Miten heitä ei ikinä voi kaikelta suojella. Toinen ajatelma on samaistuminen Lumon eri hahmoihin. Jos olen ihan rehellinen itselleni, niin minussa oli 17- vuotiaana Philippan kiivasta potentiaalia. Olisin hyvinkin voinut ideoida jonkun rikkaan kundin auton ryöstön ja ilmaista sillä, että haha ” sinä mulkku et minulle mitään mahda”. Kolmas ajatelma: Philippan ja hänen parhaan ystävän keskinäisessä dynamiikassa oli jotain samaa, kuin Elena Ferranten Loistava ystäväni- teoksessa. Syvä kiintymys ja ristiriitainen kilvoittelu.
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos tästä, tunnistin monta ajatusta ja tunnetta, etenkin tuon sarkasmin joka yhdistyy vivahteikkuuteen, mietin ihan samaa mutten osannut sanoittaa sitä noin. Ja myös kahden tyttären äitinä pakahduin toistuvasti ❤
TykkääTykkää