’
When the oldest was seven, and the youngest was five, I left.
Miten hieno tämä Elena Ferranten romaaniin perustuva, Maggie Gyllenhaalin kirjoittama ja ohjaama elokuva olikaan. Tarkka, monikerroksinen ja lähes hypnoottinen, koskettava, tyylikäs ja hauska; kehuvien adjektiivien listaa voisi jatkaa.
Leda (loistava Olivia Colman) on keski-ikäinen yliopistoprofessori, joka saapuu kreikkalaiselle saarelle yksin. Hän pyrkii tekemään töitä, mutta pian hänen huomionsa varastaa saarella lomaileva perhe, jonka käänteisiin Leda sotkentuu. Ledan oman perheen, avioliiton ja kahden tyttären tarina, aukeaa takaumina, jotka asettuvat nykyhetkeen saumattomasti.
Gyllenhaalin käsikirjoitus ja ohjaus on yksinkertaisesti upea.
Elokuvan rytmi on alusta loppuun kohdillaan, kohtaukset ovat eheitä ja kirkkaita, ja jokaiselle henkilöhahmolle annetaan juuri sopivan verran tilaa ja aikaa. Vähitellen tarinan keskiöön nousee Ledan ristiriitainen ja kipeäkin kokemus naiseudesta ja äitiydestä, ja varsinkin pienten lasten vanhemmuuteen liittyvä jatkuva tasapainoilu tuli aivan iholle.
Tuskastumiset, hermostumiset ja ikuinen oman tilan kaipuu, joka heijastuu lapsiin ja heidän haluunsa olla äitinsä lähellä ja sylissä, tulla nähdyksi ja halatuksi, ovat luontevia ja aitoja. Taiteilu rakkauden ja vapauden, äitiyden ja minuuden, hoivan ja ajattelun välillä on tauoton. Hetket ovat lyhyitä, mutta niihin tiivistyy kaikki todella taitavasti.
I’m their mother. I went back because I missed them. I’m a very selfish person.
Nuorta Ledaa näyttelevä Jessie Buckley on hallittu yhdistelmä herkkyyttä ja vimmaa, ja hän tuo hahmoon älykästä ja lähes raivokasta tahtoa. Colman (joka tuntuu onnistuvan täydellisesti kaikessa mitä tekee) on pidättyväisempi, enemmän kasvoillaan ja hiljaisuudellaan kertova, ja yhdessä nämä kaksi rakentavat eheän, harvinaisen kiehtovan kokonaisuuden.
Elokuva on katsottavissa Netflixissä, suuri suositus!
…
Katsoin myös HBO:n White Lotus-sarjan toisen kauden, joka oli mahtava, vielä parempi kuin ensimmäinen; tyylikäs, häiritsevä, hauska, koukuttava ja sopivasti hullu, sekä Olivia Wilden ohjaaman elokuvan Don’t Worry Darling, joka oli pieni pettymys. Alku toimi hyvin, mutta puolenvälin jälkeen intensiteetti katosi. Pääosaan esittävä Florence Pugh oli kuitenkin upea kuten aina.
Ja niin, toinen koronakierros oli huomattavasti ensimmäistä pidempi ja pahempi, ja koko syksy tuntuu olleen enemmän tai vähemmän sairastelua, mutta ehkä nyt.
Nukun aina tähän aikaan vuodesta parhaiten, kylmä vie ihanaan talviuneen, rakastan hiljaisia, lumisia, pimeitä aamuja.
’
Helmi Kekkonen 