22/23

’

Eilen oli hyvä päivä. Luin Elizabeth Stroutin hienoa ja minulle niin rakasta romaania Nimeni on Lucy Barton, join viiniä ja katsoin Amsterdam-elokuvan, joka oli tosi hyvä, vuoden viimeiseen iltaan lähes täydellinen.

Mennyt vuosi oli varmasti elämäni vaikein ja pisin. Kirjoitin siitä tämän jutun, koska halusin ymmärtää tapahtunutta, yrittää kuvailla kaaosta jonka keskellä elin. Samalla tavalla kuin monesti aiemminkin, koin tärkeäksi sanoittaa kokemusta, joka on yhtä aikaa valtavan henkilökohtainen ja täydellisen universaali. Tekstin kirjoittaminen avasi sisälläni lukon, joka oli estänyt oikeastaan kaiken kirjoittamisen lähes puolen vuoden ajan.

Ehkä asiat saavat elämässäni muodon vasta kun kirjoitan niistä.

Ehkä kirjoittaminen on minulle se paikka, jossa uskallan päästää irti, luopua kontrollista.

En muista koska olisin kirjoittanut ja lukenut niin vähän kuin viime vuonna. Varsinkin joulukuussa, kun perheessämme oli tauteja toisensa perään niin monta, etten enää pysynyt kartalla kenellä oli mitäkin. Lähetin ystävälleni viestin, että kaipaan juoksemista ja kirkasta mieltä hirvittävästi, tunsin molempien puutteen levottomuutena ja apeutena, omituisena särkynä. Eilen illalla kävin ensimmäistä kertaa viiteen viikkoon kevyellä lenkillä ja pitkästä aikaa tunnistin kehoni ja oloni rajat.

Juokseminen ja ystävät olivat läpi vuoden korvaamattomia, olin monta kuukautta niin onneton ja paniikissa, kokonaisvaltaisella tavalla arka, etten tiedä mitä olisin ilman tehnyt.

Asumuseron läpikäyminen ja lopulta paluu takaisin yhteen jätti jäljen, jota en halua kadottaa. Silloin tällöin mielessä käy välähdyksiä hetkistä, jotka tavallaan haluaisin unohtaa, mutta en sitten kuitenkaan. Tiedän, että lopputalven ja kevään tilanne vaikutti myös lapsiin, varsinkin vanhimpaan tyttäreemme, rikkoi illuusion siitä, että asiat ovat ikuisia ja muuttumattomia, eikä sitä saa koskaan takaisin. Mutta vastapainona hän näki sen, että vaikeista asioista ja tilanteista on mahdollista puhua ja myös selvitä. Tämä kokemus on myös omani. Asiat eivät ole muuttumattomia, ja hyvä niin.

Keväällä terapeuttini sanoi, että ahdistus syntyy siitä kun taistelee vallitsevaa olosuhdetta vastaan. Ajatuksen oivaltaminen tuntui mullistavalta. Lakkasin taistelemasta, päästin irti, hyväksyin sen miten pahalta tuntui, kaiken sen pelon, yksinäisyyden, syyllisyyden ja häpeän, eikä maailma sittenkään romahtanut. Päinvastoin, vähitellen valoa alkoi taas vuotaa.

On asioita, jotka tekisin toisin, mutta siitä huolimatta uskon, että kaikki tämä piti käydä läpi.

Marraskuussa täytin neljäkymmentä, enkä vieläkään ole ihan varma mitä siitä ajattelen. Ystäväni, jonka olen tuntenut yli neljännesvuosisadan sanoi, että se on tosi hienoa ja aivan kauheaa, siihen samaistun. Kaksikymmentävuotiaana ajattelin, että kolmekymmentäseitsemänvuotiaana olen vanha. Nyt en tunne oloani vanhaksi enkä nuoreksi. Vanheneminen ei tunnu hyvältä, silti tunnen iloa kaikesta tähän mennessä kokemastani. Olen myös vähän rennompi, armollisempi ja fiksumpi kuin kymmenen vuotta sitten. Seuraavat kymmenen vuotta menevät varmasti vielä nopeammin kuin mitkään vuodet tähän mennessä, tulee ihania ja kiehtovia asioita ja vaiheita, tulee varmasti vaikka mitä, mutta tunnen myös haikeutta, nuoruus tuntuu oikeasti nyt olevan takana, tai onhan se ollut jo tovin, mutta nyt sen tuntee kehossa asti.

’

En aio tehdä mitään lupauksia, mutta haluan omilla toimillani olla rakentamassa mahdollisimman ekologista, eettistä, tasa-arvoista ja lempeää maailmaa.

Kaipaan matkustamista ja maailmaa aivan hirveän paljon, suurkaupunkien iltoja, lämpimiä hiekkarantoja ja residenssejä, mutta en ole lentänyt viiteen vuoteen, enkä halua aloittaa nytkään, matkustaa voi muillakin tavoin.

Olen kahden vuoden ajan syönyt suurimmilta osin vegaanisesti, ja tänä vuonna osallistumme haasteeseen kotona koko perhe.

Haluan hetkittäin korottaa ääneni tärkeiden asioiden puolesta, vastustaa väkivaltaa, naisvihaa ja epätasa-arvoa, mutta olen täysin kyllästynyt seuraamaan keskusteluja somessa, enkä suostu uskomaan, että se on ainoa tapa osallistua.

Haluan tarpeen tullen haastaa, tarkastella ja myös kritisoida sekä omiani että muiden valintoja; olemme jo kauan sitten menneet ohi sen pisteen, jossa pelkällä hyminällä ja positiivisella asenteella saataisiin riittävästi aikaan. En mitenkään, siis mitenkään, pysty käsittämään sitä, että on yhä ihmisiä, jotka vain syövät lihaa, lentävät monta kertaa vuodessa ja ostavat joka päivä tai viikko lisää mitä tahansa aivan kuin maailma ei olisi räjähtämäisillään, ja siitä haluan puhua. Siitä täytyy puhua.

’

Tänään on vuoden ensimmäinen päivä, pidän siitä. Kirjoitan tätä vähän väsyneenä, vähän krapulassa, onnellisena.

Vuoden ajalta ovat erityisesti jääneet mieleen Susanna Hastin järisyttävä esikoisromaani Ruumis / huoneet ja Marie Aubertin kirkas ja pakahduttavan tarkka romaani Mikään ei voisi olla paremmin, elokuvista Elvis ja The Lost Daughter, sarjoista Loistavan ystäväni kolmas kausi, Maid, White Lotus ja The Crown, Nick Caven keikka Flow’ssa ja sitä seurannut kävely halki kaupungin elokuisen pehmeässä yössä, tyttäriini valahtava hepotus kun kerroimme että asumme taas kaikki yhdessä kodissa ja heidän naurunsa kun katsoimme jouluna Yksin kotona-elokuvan, kustannussopimuksen kirjoittaminen ja romaanin rakenteen oivaltaminen,

läpi syksyn ja talven, joka aamu ja ilta, tuntemani onni siitä missä olen.

’