5

’

baby we’ll be fine, all we gotta do is be brave and be kind

’

Kun sinun siskosi täytti viisi vuotta, me asuimme esikaupunkialueella pientalossa ja sinä olit vatsassani noin kahdenkymmenen viikon ikäisenä.

Kuin siitä olisi vain hetki, silmänräpäys tai sydämenlyönti, ja samalla niin kauan.

Toisin kuin siskoasi, joka ilmoitti tulostaan yksitoista vuotta sitten odottamatta ja yllättäen, sinua me olimme suunnitelleet. Olin tullut keväällä raskaaksi nopeasti, mutta raskaus ehti vain viikolle kahdeksan. En usko koskaan täysin ymmärtäväni tietoa siitä, että ilman tuota keskenmenoa, sen tummaa, hahmotonta ja jollain tapaa ääriviivatonta surua, sinua ei olisi. Jos emme olisi menettäneet yhtä, emme olisi koskaan saaneet sinua.

Se, miten pienestä kaikki, ihan kaikki, on kiinni, kiteytyy sinussa.

’

Talvi oli pitkä ja kylmä, vielä sinun syntymäpäivänäsi pakkasta oli melkein kaksikymmentä astetta. Se oli helpottavaa, en kaivannut kevättä, en silloin, en koskaan. Olin jostain syystä toivonut toista tyttöä, en tosiaan tiedä miksi, ehkä koska itselläni on veljiä ja ajatus siitä, että näkisin millaista elämä olisi siskojen kesken, oli uusi ja kiehtova.

On vaikea muistaa elämää ilman sinua.

On kymmeniä kirkkaita välähdyksiä ja ihania muistoja perheestä, jossa oli yksi lapsi, kaksi aikuista ja pieni tyttö heidän keskellään, aikaa ja tilaa oli enemmän ja niin moni asia tapahtui ensimmäistä kertaa, mutta sitten sinä tulit ja täytit tilan kokonaisvaltaisesti, saumattomasti.

Ennen sinua minä mietin usein miten minusta ikinä riittäisi kahdelle. Nyt ajattelen, että jos olisin vähän nuorempi, riittäisi kolmellekin.

Ei ole mitään yhtä äitiyttä, yhtä rakkautta, joka pitäisi jakaa osiin. On vain elämää, joka vähitellen täyttyy; kivusta, josta järjenvastaisesti selviääkin hengissä, uskomattoman pienistä sormista ja varpaista, halauksista ja syliin käpertyvistä pehmeän jäntevistä kehoista, riemusta, väsymyksestä ja huolesta, lempeydestä ja unesta, arjesta, johon jokainen tuo oman osansa ja jossa jokainen ottaa oman paikkansa.

Oma äitiyteni on viiden vuoden aikana pysynyt samana ja silti se muuttuu jatkuvasti.

Sinä ja siskosi olette yhä kaiken ytimessä, elämää sykkivä keskus, jonka äärellä saan kulkea, mutta kaikki on nykyään myös laveampaa ja kevyempää. En enää erottele iltoja, jolloin olen teidän kanssanne kolmisin, en muista koska olisin viimeksi sanonut kaipaavani omaa aikaa. Yöt kuuluvat unelle ja asioista on mahdollista keskustella. Ja se ajatukseni sisaruuden, siskouden, seuraamisesta, on osoittautunut todeksi, se on ihmeellistä.

Viime viikolla olimme Lapissa ja katsoin miten siskosi kiinnitti sinun monosi suksiin ja opasti sinua hiihtämään, me vain seisoimme vierellänne hiljaa, kuin meitä ei olisi siinä hetkessä edes ollut, vain te kaksi omassa maailmassanne, jonka sävyt toisinaan pysyvät piilossa kaikilta muilta paitsi teiltä. Riitelette paljon, välissänne sen verran monta vuotta, että toiveet ja tarpeet harvoin osuvat yksiin, ja saatte sekunneissa aikaan järistyksiä joiden mittasuhteita on vaikea ymmärtää, mutta palaudutte aina takaisin, te toistenne todistajat.

En koskaan oikein viihtynyt raskaana ja vauvavuodet olivat monin tavoin raskaita, mutta silti, kun katson teitä nyt, tuntuu hirveän haikealta tajuta, ettei meidän perheessämme enää koskaan ole vauvaa, untuvaista, täysin uutta ihmistä. Kuka hän olisi, en koskaan saa tietää.

’

Mutta sinä!

Vasta viisi, jo viisi.

Olet yksi hauskimmista ihmisistä ketä tiedän, uskomattoman ilmeikäs, päämäärätietoinen ja reipas. Jouluna sairastit pahan angiinan ja vaikka kurkkusi oli turvonnut umpeen, et sanonut kivusta mitään. Leikit pitkiä, tuntien mittaisia leikkejä itseksesi, luot kokonaisen päiväkotimaailman ja päivien kaaren, puet, ruokit ja nukutat nukkeja ja pehmoleluja. Juokset yhtä kovaa kuin siskosi, opit kuperkeikan kaksivuotiaana ja neljävuotiaana ajamaan oikealla polkupyörällä, kesäiltoina viiletit siskosi vanhalla ja rämisevällä potkulaudalla pitkin valoisia katuja, tänään sait lahjaksi oman.

Lähes päivittäin katson sinua ja ajattelen miten ihmeellinen olet. Porukan pienin ja kenties sisukkain, ajatuksesi ja askeleesi lepattavat sinne tänne, et jaksa keskittyä pitkiin tarinoihin tai kieleen ylipäätään, muodostat omia sanoja ja lauseita, rakastat mausteisia ruokia ja suklaata.

Katson sinua, ja yritän keksiä mitä mietit kun katsot meitä muita.

Aamuisin painaudut minua vasten ja sanot senkin rakas.

Me teimme sinut, olimme niin käsittämättömän onnekkaita että saimme sinut, olet siinä ja hengität, täydellinen ja sädehtivä pieni ihminen, viisivuotias.

Eikä mene päivääkään, etten rakastaisi sinua vähän enemmän kuin edellisenä.