läpileikkaus

Cecilia kurotti sytyttämään lattiavalaisimen, ja hänen ylleen lankesi kullankeltainen valo. Jostain syystä hän muistutti sitä Ceciliaa, jota Martin ei ollut koskaan tuntenut vaan jonka hän oli ainoastaan kuvitellut. Tämä Hagan kommuunissa asunut teinityttö istui huoneessaan muiden poltellessa hasista ja puhuessa kovaan ääneen politiikkaa, nukkui villasukissa ja norjalaisvillapaidassa koskaan kukaan ei maksanut sähkölaskua, eikä koskaan ymmärtänyt, että halutessaan puhua historiallisesta materialismista miehet yrittivät iskeä häntä, vaan ilahtui saadessaan keskustella Der Kommunistische Manifestista. Kun joku sitten kietoi kätensä hänen olkapäilleen, hän jäykistyi ja tunsi olonsa epämukavaksi, keksi verukkeen jolla kiemurrella pois tilanteesta, ja hetkeä myöhemmin hän oli poissa, hän oli lähtenyt bileistä hyvästelemättä ja käveli kotiin hiljaisessa lumisateessa kädet duffelin taskuissa.

Tämä romaani osui minuun niin monella tasolla niin voimakkaasti, että sanoja on vaikea löytää, mutta yritän.

Lydia Sandgrenin 700-sivuinen esikoisteos kertoo Martinista, Gustavista ja Ceciliasta, kolmesta nuoresta, joiden tiet kohtaavat teini-iässä ja jatkavat kulkuaan rinnakkain aina keski-ikään saakka. Martin ja Gustav ovat samanlaisia ja aivan erilaisia, heitä yhdistää kiihkeä rakkaus taiteisiin ja kulttuuriin sekä ainainen, siellä täällä pilkahteleva ulkopuolisuuden tunne, sekä pian myös rakkaus Ceciliaan, kauniiseen ja säkenöivään tyttöön, josta myöhemmin tulee myös Martinin vaimo ja heidän yhteisten lasten, Rakelin ja Eliksen, äiti. Martin perustaa kirjakustantamon, Gustavista tulee arvostettu kuvataiteilija ja Cecilia väittelee tohtoriksi aiheenaan kolonialismin aatehistoria. Väitöstilaisuuden jälkeen Cecilia lähtee, eikä palaa. Viidentoista vuoden kuluttua Gustavin uran kattava retrospektiivi saapuu Göteborgiin ja Rakel alkaa selvittää, miksi äiti lähti, ja minne.

Romaani on yksityiskohtien vyöry, se kertoo kaiken.

Se piirtää esiin Martinin ja Gustavin ystävyyden, Martinin ja Cecilian rakastumisen, varhaisaikuisuuden hapuilevan ja nälkäisen tarpeen löytää oma paikkansa, Göteborgin, Pariisin ja Berliinin, perheen perustamisen ja pikkulapsivuodet. Tuoksut, äänet, esineet, maalaukset, luetut kirjat, sukulaiset ja ystävät täyttävät kertomuksen jokaisen kulman ja reunan, kengännauhoja sidotaan, astioita katetaan, huoneita siivotaan, asuntoja sisustetaan ja katuja kävellään, huolella ja kiirehtimättä.

Kokonaisuus on kertomisen ja kuvailun juhlaa ja iloa, ja Sandgren kirjoittaa täydellisen vaivattomasti ja kevyesti, pyörittää kuukausien ja vuosikymmenten palettia käsittämättömän taitavasti, eri aikatasoissa ja maissa liikkuen. Tapahtumat suodattuvat vuoroin Martinin ja vuoroin Rakelin kautta, mutta varsinainen kertoja on sittenkin tapahtumien ulkopuolella, ja silti kaikkitietävä, ratkaisu joka saattaa jakaa lukijoiden mielipiteet.

Kun romaani kertoo kaiken, mitä se lopulta kertoo? Mikä on se valinta, jonka kirjailija on tehnyt, vai onko tehnyt mitään?

Minulle Läpileikkaus kertoo menetyksestä ja nostalgiasta. Se kuvaa äärimmäisen tarkoin vedoin kokemusta, jossa nostalgia on tulevan odotusta voimaakkaampi, jossa mennyt on enemmän, todemmin, olemassa kuin nykyhetki. Martin on menettänyt Cecilian ja sen myötä myös Gustav on livennyt hänen näkökentästään, ja muistojensa kautta hän yrittää herättää itseään ja elämäänsä henkiin.

Tunnistan nostalgian tunteen niin hyvin.

Tunnistan niin voimakkaasti sen, miten vaikea on hyväksyä tiettyjen aikojen olevan peruuttamattomasti ohi, ja ne hetket, joissa jokin yksittäinen muisto vuosien takaa sysää kaiken sijoiltaan, joissa oma identiteetti määrittyy sellaisen kokemuksen kautta, jota ei enää koskaan saa kokea. Kun mitään, mitä juuri nyt tapahtuu, ei kykene näkemään ilman menneen varjoa sen yllä.

Miten monesti olen pakahtua ajatuksesta, että minä olen kuka olen vain koska olen elänyt sellaisen elämän kuin olen, kohdannut juuri ne ihmiset jotka olen, enkä silti koskaan voi palata niiden kokemusten äärelle.

Se saattaa myös olla yksi syy siihen miksi kirjoitan, kuin yrittäisin estää hetkien katoamisen.

Romaanissa Martinin samankaltainen kokemus saa vielä syvemmän muodon, koska hän on tuon nuoruudessa muodostuneen, ihon alle asettuneen ja hänen elämänsä suunnan määrittäneen kolmen ihmisen ihmissuhteen ainoa todistaja. Rakelille tuo nostalgia on äitinsä menettäneen tyttären ikävää ja surua, kerta toisensa jälkeen vastausta vaille jäävän kysymyksen esittämistä.

Ja kaiken ytimessä on kirkkaimpana Cecilia, tavoittamaton ja häikäisevä Cecilia, josta kukaan ei silloinkaan kun hän vielä istui heidän kanssaan juomassa kahvia, palatessaan pitkiltä juoksulenkeiltään, kirjoittaessaan esseitään ja väitöskirjaansa, istuessaan nojatuolissa hymy kasvoillaan, saanut kunnollista otetta.

Cecilia oli läsnä mutta ulottumattomissa, kunnes katosi kokonaan, ja he, jotka jäivät, eivät voi muuta kuin yrittää sovittaa palasia yhteen, tarkastella niitä vihjeitä, joita yhteiseen aikaan on piirtynyt, rakentaa oman versionsa tapahtuneesta, tarinasta joka jäi kesken.

Tämä – Rakel heilautti kättään kohti maalauksia – ei ole totuus. Vaikka tuo näyttääkin Cecilialta, se ei ole totuus. Se on kuitenkin ainoa kertomus, minkä olen koskaan saanut hänestä kuulla. Eikö joku voisi vain sanoa totuuden.

Totuudesta, tai siitä mikä pääsee lähimmäs totuutta, lopusta, voi varmasti olla monta mieltä. Ymmärrän heitä, joille se on ehkä hieman pettymys, ettei romaani täysin lunasta niitä odotuksia joita se on nostattanut, mutta minulle se oli jollain tapaa jopa lähes vallankumouksellinen.

Näinkin voi käydä, ihan vain näin.

On vaikea kuvailla romaanin maailmaa, sen kaikkia säikeitä ja tasoja, sen yhtä aikaa viihteellistä sisältöä ja kerronnallista syvyyttä, sen ihanaa, anteeksipyytelemätöntä sivistyneisyyttä, historian, taiteen ja kulttuurin arvostamista, ystävyyden, rakkauden ja perheen olemuksen hallittua ja psykologisesti upeaa tarkastelua.

Ennen kaikkea on vaikea kuvailla sitä miten voimakkaasti minä tuohon maailmaan eläydyin. En juuri koskaan lue kirjoja, joissa on yli kolmesataa sivua, ja olen eläessäni ollut vaikuttunut vain muutamasta tiiliskiviromaanista (Blondi, Anna Karenina, Pieni elämäni, Linnuntietä), ajattelen aina, että vähemmän on enemmän, mutta nyt, tämä! En halunnut tämän koskaan loppuvan, koska en tiennyt miten heistä luopua.

Kuuntelin tätä juoksulenkeillä ja luin ennen nukahtamista, odotin joka päivä hetkeä kun saisin olla heidän kanssaan. Olen ennen tätä kuunnellut vain muutaman romaanin, oikeastaan vain yhden alusta loppuun, mutta nyt Martti Raninin ääni kietoutui minulle merkittäväksi osaksi tuota maailmaa, kuulin sen myös lukiessani, tulen kuulemaan aina kun tätä romaania mietin.

Jos en olisi näin mykistynyt ja ihmeissäni ja sydän täynnä tästä romaanista, sekä sen teknisen puolen nerokkuudesta että emotionaalisesta vaikuttavuudesta, on aivan mahdollista, että olisin kiinnittänyt eri tavalla huomiota sen muutamaan kerronnalliseen ratkaisuun, jotka hieman särähtivät, ja myöntänyt, että ehkä sitä yksityiskohtien vyöryäkin olisi ihan vähän voinut karsia, mutta se ei tunnu millään tapaa oleelliselta.

Rakastan tätä romaania, ja tiedän sen jättäneen sellaisen jäljen, johon vain todella harvat romaanit pystyvät: en unohda ikinä.

Oli aivan oma tarinansa, miten siinä niin oli käynyt. Tarina oli täynnä rinnakkaisia ja yhteen punoutuneita syysuhteita, kuten tarinat aina olivat. Yhdessä asiassa Wittgenstein oli väärässä: ei ollut täysin totta, että mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava. Sen mistä ei voi puhua voi ilmaista kiertoteitse. On olemassa lukuisia tapoja kertoa asioita, joita ei pysty sanomaan.

6 kommenttia artikkeliin ”läpileikkaus

  1. Upeaa, että löysit tämän äärelle!

    Olen samaa mieltä kerronnallisten ratkaisujen- no- ei niin kirkkaasta odotusten lunastamisesta. Mielestäni pientä editointia olisi tarvittu myös Pariisi- osioon, koska miesten päihdehuuruiset kokemukset olivat ehkä turhan korostuneita kokonaisuus huomioiden.

    Hahmojen ristiriitaisuus ja monitasoisuus sekä vuosikymmenien läpi jatkuva etäisyyden ja läheisyyden välinen jännite heidän välillään kantoi loistavasti. Kirjailija on niin kiistattoman lahjakas, että toivottavasti jatkoa seuraa. Tyyli muistuttaa aavistuksen yhdistelmää, jossa Siri Hustvedt on kohdannut Kjell Westön. Kulttuuriset elementit ja intertekstuaalisuus ovat myös ehdottomia ansioita tälle kirjalle.

    Raakelin ja Cecilian erillisyydestä ja herkkyydestä tulee mieleen Pariisin kevään kappaleesta Pikku- Huopalahden lyriikat

    ”Linja- autojen ja rakkauden perässä voi juosta tai odottaa…seuraavaa—
    Mitä sun pitäisi tehdä?
    Pitäis olla jotenkin vaan smooth.
    Ja maalata sitä taivaanrantaa…”

    Nostalgian ainekset kiteytyvät ääninä, väreinä, tunteina, liikkeinä ja kuvina. Muistojen kehystäminä, kuin siveltimen vedot tai hengittävät lauseet.

    Liked by 1 henkilö

    1. Ajattelin myös Hustvedtia ja Westötä! Ja nuo kulttuuriset elementit ja intertekstuaalisuus, juuri niitä tarkoitin sivistyksellä, musta oli niin valloittavaa ja ihanaa, että se kaikki oli niin itsestäänselvää teoksen maailmassa.
      Pariisi-osuuden tapahtumat jättivät mun mielestä ratkaisevan jäljen Martinin ja Cecilian suhteeseen, mutta totta, ehkä pieni editointi olisi ollut ihan ok 😉

      Ihana ihana romaani, mietin heitä yhä joka päivä!

      Tykkää

      1. Onpa jännittävää, että niin samoja vaikutelmia on syntynyt. Jäämme siis odottelemaan Sandgrenilta jatkoa.

        Ihmissuhdekuvauksista tuli mieleen tähän väliin sarjavinkki Yle- Areenasta: The Split. Verevää kuvausta rakastamisen voimasta ja mahdottomuudesta, sopivalla määrällä draaman nopeita kuljetuksia.

        Tykkää

  2. Kiitos mielenkiintoisesta arviostasi!!

    Läpileikkaus on tosiaan hämmästyttävä romaani. Olin häkeltynyt Sandgrenin henkilökuvauksesta ja kyvystä taivutella tapahtumia ja paikkoja omien päämääriensä saavuttamiseksi. Silti: loppu oli minulle pettymys. Se on sanottava suoraan, vaikka olinkin rakastanut kirjaa palavasti noin 700 sivua. Hiukan liian monet langat solmiutuivat, hiukan liian monet kysymykset saivat kuin saivatkin vastauksensa. Olisin toivonut kenties vielä avoimempaa loppua; jotakin, joka olisi kenties kyennyt korosteisemmin painottamaan kirjan (minun mielestäni!) ydintä. Ihminen on arvoitus toiselle – mutta yhtä lailla itselleen.

    Liked by 1 henkilö

    1. Ymmärrän kyllä tuon olon lopusta, ja hieno sun tiivistys kirjan ytimestä.

      Mulle kävi tässä siten miten joskus käy; rakastin kirjaa niin paljon, että jossain kohtaa kaikki mahdollinen kriittisyys katosi. Tää on mulle tosi harvinaista ja siksi nautin aina suuresti kun niin käy. Eli jos puhtaan teknisesti mietin niin voisin hyvinkin jakaa tuon pettymyksen, mutta tunne meni tällä kertaa kaiken yli ❤

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s