’
En ole katkera, mutta ehdottomasti kateellinen; nostalginen ilman, että nostalgialla on sellaista kohdetta, jonka oikeasti tuntisin tai muistaisin.
Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus.
’
Olen lapsesta saakka haaveillut Amerikasta, tarkemmin sanottuna Pohjois-Amerikan molemmista rannikoista, idästä ja lännestä, Los Angelesista ja New Yorkista. Katsonut elokuvia, kuunnellut musiikkia, lukenut kirjoja. Ystävieni unelmoidessa Pariisista, Roomasta, Berliinistä ja Pietarista, minä mietin vain ajamista loputtomien suorien halkoman mantereen poikki, kuvittelin mielessäni Missisippin rämealueet, Mojaven aavikon, Pearl Jamin Seattlen ja Los Angelesin Hollywood-kyltin. Kaipasin jonnekin, missä en ollut koskaan ollut. Kaipaan yhä.
Siitä huolimatta en osannut kaivata kirjaa, joka olisi liikkunut juuri tällä maaperällä. Mutta joskus toiveisiin vastataan ilman, että niitä on osannut edes esittää.
’
Aino Frilanderin esikoisteos on sukellus amerikkalaiseen maisemaan, mielentilaan ja kulttuuriin. Se sisältää kirjoituksia luonnosta ja taiteesta, yhteiskunnasta ja rodusta, kehosta, vieraudesta ja oman paikan löytämisestä, sekä kiehtovan yksityiskohtaisia kuvauksia paikoista, jotka ovat ikään kuin kuvan reunalla mutta silti kokemuksen ytimessä. Korealaiset kylpylät, Death Valleyn autio aamuyö, Nevadan ydinkoealueet ja Los Angelesin Pariisi-teemaiset Pilates-studiot. Kiehtovia sekä luonnon että ihmisen muokkaamia näyttämöitä, joiden äärellä ihailtavan varmaotteinen ja tarkkakatseinen kirjailija malttaa kertoa kaiken kiirehtimättä ja raikkaasti.
Haluan sanoa tämän mahdollisimman selvästi: Frilander on mielestäni kirjoittajana harvinainen ja erittäin tervetullut yhdistelmä vastustamatonta rentoutta ja yllättävää syvyyttä. Kerronta on yhtä aikaa omaa ajattelua rauhoittavaa ja kiihdyttävää, enkä tiedä olenko koskaan lukenut toista kotimaista esseekokoelmaa, joka olisi ollut näin kokonaisvaltainen ilo. Etenkin Viiva maiseman poikki oli alusta loppuun aivan ihana, pakahduttava ja kiinnostava.
Esseessä Frilander kirjoittaa paitsi yksin (arvostan ja kadehdin enkä itse ikinä uskaltaisi) tekemästään road-tripista keväällä 2020 kun korona on kaiken taustalla räjähtämässä käsiin, myös suhteestaan taiteeseen ja sen herättämiin kokemuksiin: olen kirjoittanut kuvataiteesta vuosien ajan, mutta minua vainoaa ajatus siitä, etten osaa kokea sitä riittävän voimallisesti. Olenko liian tunnekylmä pakahtuakseni? Vai liian tyhmä todella ymmärtääkseni? ja minua naurattaa kun vain muutamaa sivua myöhemmin alan itkeä hänen kirjoittaessaan matkansa viimeisestä kohteesta, Lucinin aavekaupungin lähellä Nevadassa sijaitsevasta Sun Tunnels -maataideteoksesta ja etenkin sen jälkeisestä paluumatkasta.
Ajoin iltahämärässä kohti Nevadaa. Violetit sadepilvet kerääntyivät eteläiseen horisonttiin ja aurinko laski Sierra Nevadan lumihuippujen taakse. Sen viimeiset säteet osuivat tavarajunaan, jota jatkui koko horisontin leveydeltä, kymmeniä ja satoja vaunuja vierimässä hitaasti itää kohti. Violetin taivaan, asfaltin pehmeäntasaisen harmaan, pientareen haalistuneen hiekan ja tienvarren kuivista burro bush-pensaista puskevan kevään ensimmäisen ujon vaaleanvihreän ja keltaisen yhdistelmä oli ehkä kaunein koskaan näkemäni.
En ole koskaan juuri välittänyt luontokuvauksista, mutta jos sen tekee näin, rakastan. Sitäkin, että tietämättään Frilander on sanoittanut jotain sellaista, mistä olen aina haaveillut, juuri tuon matkan noiden maisemien läpi. Miten kirjallisuus voi parhaimmillaan osua kerrosten läpi, muodostua yhdistäviksi säikeiksi todellisten kokemusten ja mielikuvien ylle.
’
Myös kokoelman avausessee Eve vs. Joan, kahden kulttimaineessa olevan amerikkalaisen naiskirjailijan Eve Babitzin ja Joan Didionin sekä 60-70-lukujen Los Angelesin upea, hehkuva analyysi, ja rotua ja rasismia Amerikassa ja Suomessa käsittelevä Koskeeko tämä minuakin, olivat huolellisia, nautinnollisia ja älykkäitä tavalla, jossa kirjoittaja uskaltaa laittaa itsensä likoon, sekoittaa henkilökohtaista kokemusta täydellisessä suhteessa itse aiheeseen. Edellä mainittu on toki viihteellisempi kuin jälkimmäinen, mutta se oikeastaan vain alleviivaa ajatustani; joskus on jopa vaikeampaa kirjoittaa kevyesti ja silti säilyttää tekstissä intensiteetti ja lataus.
Liikutuin ja nauroin ääneen, luin aiheista jotka ovat minulle rakkaita ja asioista joista en ollut koskaan kuullutkaan, eläydyin ja vaikutuin. Sellaista lukemisen riemua, jota tapahtuu aivan liian harvoin. En tiedä mitä enempää voisin esseekokoelmalta toivoa.
’
Ja myös tämä tapahtui: olen residenssissä Hailuodossa, ja eilen kun luin kirjan loppuun olin lähettämässä viestiä kotiin ja mietin hetken mitähän kello siellä on, kunnes noin sekunnin kuluttua tajusin, että kello on ihan saman verran, ei ole mitään aikaeroa, olen Oulussa enkä Los Angelesissa.
’
Helmi Kekkonen 