vapaa rakkaus

’

Phyllis astui keittiön ovesta ulos ja kulki talon viertä puutarhaan. Lasten äänet olivat vaienneet, ja raskas, lämmin valo näytti tiheältä ja jännitteiseltä kuin meripihka. Missään ei erottanut liikettä, ennen kuin mustarastas päästi kalkattavan varoitushuudon ja syöksähti pensasaidan hämärälle, pöllyävälle juurelle.

’

1960-luvun Lontoo, sen uinuva, keskiluokkainen lähiö.

Phyllis on neljänkymmenen, vaimo ja äiti, tuttuihin rutiineihin ja tasaiseen arkeen juurtunut nainen. Maailma hänen ympärillään on vapautumassa ja murtumassa, mutta juuri sen verran kaukana kutsuista, vanhempainilloista, iltapäivien drinkeistä ja kotitöiden loputtomasta virrasta, että sen hälinä ja kolke on mahdollista vain unohtaa. Kunnes illalliselle saapuu Nick.

Phyllis kuunteli Nickyä vain sen verran, että huomasi tämän paheksunnan. Hän ei ollut vieläkään toipunut siitä, miten Nicky oli kavahtanut hänen koskettaessaan tämän olkapäätä. Hän oli hiljan alkanut vitsailla vanhaksi naiseksi tulemisesta. Hän oli kuvitellut liukuvansa keski-ikään seesteisesti, tyytyväisenä, talonsa ja harrastustensa parissa kiireisenä. Mutta nyt hän käsitti, että tuollainen iloinen alistuminen oli silmänlumetta, silkkaa itsepetosta.

’

Aluksi en oikein tiennyt mitä olen tästä mieltä. Kansi ja nimi olivat omituisen mitäänsanomattomia, ja vaikka asetelma oli kiinnostava, tietenkin, mikä sen parempaa kuin hienosti kirjoitetut perhe- ja avioliittoromaanit, oli kerronnan sävyssä ja rytmissä jotain levotonta ja tempoilevaa, en oikein saanut kenestäkään otetta. Mutta sitten, jossain viidenkymmenen sivun paikkeilla, alkoi kunnolla tapahtua, ja ennen kaikkea alun levottomuudesta tuli paitsi kerronnan, myös tarinan tasolla perusteltua.

Minulle ennen tätä romaania aivan tuntematon (mutta maailmalla kyllä varsin tunnettu) Tessa Hadley on hurjan taitava kertoja, joka Marianna Kurton varmaotteisella suomennoksella kieputtaa lukijan Fischereiden perheen kokemuksiin ja tunteisiin yksityiskohtaisesti ja tarkasti. Kieli on aistivoimaista ja kuvailevaa, virkkeet täysiä ja eloisia.

Perhe on toki aiheena universaali, mutta Hadleyn tapa kuvata henkilöitään on hyvin intiimi ja moniulotteinen. Erityisen hyvin hän taitaa ristiriitaisten hetkien kuvaamisen. Mitä ihmisen sisällä tapahtuu kun hän haluaa lähteä ja jäädä? Miten erottaa toisistaan äidinrakkaus ja seksuaalinen rakkaus? Miten rakentaa uutta, eheää elämää kun jalkojen alla on edellisen palasia?

Parisuhteessa ja perheessä juuri mikään ei ole joko tai, ja juuri siihen Hadleyn romaani sukeltaa.

Vapaan rakkauden päähenkilö on Phyllis, mutta romaanin edetessä myös sen sivuhenkilöt kasvavat eläviksi ja kokonaisiksi, ja loppupuolella tapahtuva yllätys asettaa kaiken uuteen valoon. Käänne on upotettu tarinaan niin vähäeleisen upeasti, melkein huomaamattomaan sivulauseeseen, ettei mieleen tule heti vastaavaa. Itse luin kohdan erittäin vaikuttuneena kolmeen kertaan.

Tällaisen keveän ja viihdyttävän, ja samalla monella tapaa syvän romaanin kirjoittaminen on aivan oma lajinsa, ja Hadley todellakin tietää mitä tekee. Vaikkakin helppolukuinen, on tässä paljon myös vaikeita kohtia, sellaisia valintoja ja tekoja, jotka häiritsevät ja pakottavat pysähtymään. Kukaan henkilöistä ei ole erityisen rakastettava, enemmänkin päinvastoin, mutta silti heitä pystyy ymmärtämään, ja se vasta taitoa vaatiikin.

’

En siis yhtään ihmettele romaanin saavuttamaa suurta suosiota, mutta itselleni tämä ei kuitenkaan noussut parhaimpien tai rakkaimpien joukkoon. Niin taitava, hallittu ja hieno kun tämä olikin, jäi se jotenkin etäälle.

En ole varma johtuiko se juuri siitä, etten oikein pitänyt heistä kenestäkään vai Hadleyn tyylistä, jossa oli alati sellainen hieman nokkelan arvioiva sävy, jokin etäännytetty lakonisuus, vai jostain mitä ei edes voi nimetä, mutta jos vertaan tätä vaikkapa Maggie O’Farrelin häikäisevän hienoon romaaniin Varoitus tukalasta helteestä, Khemirin Isän sääntöihin tai Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Bartoniin, jotka myös käsittelevät perhettä, rakkautta, seksuaalisuutta ja vanhemmuutta, asioita joita jätämme tai luulemme jättävämme taaksemme, tämä enemmänkin vain kulki lävitseni tyylikkäänä ja loistavana, mitään sen isompaa jälkeä jättämättä. Tarina ja sen tapahtumat jäivät kyllä mieleen, mutta eivät menneet ihon alle. Ja siis jollekin toisellehan tämä voi olla hyvä asia, kaiken ei aina tarvitse järistä, mutta minulle täytyy.

Mutta niin tai näin, sen verran vaikuttunut tästä olin, että haluan lukea lisää. Etenkin Late In The Day kiinnostaa.

’