Teoriani perheestä

’

Miksi aina kirjoitat perheistä, minulta kysyttiin. Tavallisista, keskiluokkaisista ihmisistä ja heidän tavallisista ongelmistaan? Ajan kulumisesta ja siitä syntyvästä surusta?

Miksi en kirjoittaisi, vastasin uhmakkaasti. Perheet ovat ikuisia ja ikuisesti mielenkiintoisia, haluan kirjoittaa nimenomaan niistä. Maailman tavallisimmista asioista. Tästä elämästä, ja siitä miten se karkaa käsistämme, väistämättömän luopumisen suloisesta haikeudesta. Niin olen sitten kirjoittanutkin, ja kirjoitan myös nyt. Perheestä, taas kerran.

Tästä elämästä, ja siitä miten se karkaa käsistämme.

’

Minulta on kysytty tuota samaa, monta monta kertaa, ja vastaukseni on aina ollut hyvin samankaltainen. Oikeastaan en edes täysin ymmärrä koko kysymystä, kuin ihmettelisi miksi joku kirjoittaa aina rakkaudesta, aivan kuin perhe tai rakkaus olisivat aiheita, jotka jollain tapaa voisivat tulla loppuunkäsitellyiksi.

Tunnistan Juha Itkosen kirjasta paljon muutakin.

Ajan kulumisen synnyttämän surun, nostalgian pakahduttavan haikeuden.

Yhtä lailla olen varsinkin viimeisen vuoden aikana havahtunut siihen, että vauva-ajat ovat omalta osaltani ohi, että melkein kymmenen vuoden ajan elin arkea, jota eri tavoin määritti pienen lapsen tarpeet ja toiveet, mutta nyt kotona on kaksi jo aika isoa lasta, omaa aikaa ja tilaa on enemmän, ja myös vanhemmuus on erilaista, kevyempää ja laveampaa, ja toisaalta myös painavampaa esikoiseni rakentaessa aina vain vahvemmin omaa maailmaansa, jonka sävyt ovat minulle osin vieraita ja johon minulla ei enää samalla tavalla ole edes pääsyä.

Pohtiessani vanhemmuuttani ja perhettämme mietin erilaisia asioita kuin kolme vuotta sitten, ja kolmen vuoden päästä mietin eri asioita kuin nyt, niin se menee. Vanhemmuus on muuttuvaista, alati liikkeessä olevaa, ja silti myös toisteista, siihen kasvaa joka hetki uudestaan, ja siinä onnistuu ja epäonnistuu, uudestaan ja uudestaan.

’

Kirjassa Itkosen oma lapsuus ja kokemus omasta lapsuudenperheestä heijastuu omien lasten lapsuuteen ja aikuisiän perheeseen, aika ikään kuin kiertyy ympyräksi kaiken ylle, olin muistossa, keskellä sitä, mutta lapseni eivät tienneet siitä mitään, tämän yhteisen maailmamme keskeltä he eivät koskaan voi nähdä siihen toiseen, jossa välillä elän.

Ajatus ei sinänsä ole uusi, mutta Itkonen kuljettaa sitä läpi kirjan kauniisti ja kiehtovasti: meissä elää kaikki elämämme ajat ja perheet yhtä aikaa, asumme kehossa jossa olemme olleet vastasyntyneitä, kuusivuotiaita, teini-ikäisiä ja aikuisia, minne tahansa menemmekin ja mitä tahansa teemmekin kannamme kaikkea, kaikkea, aina mukanamme, mutta mitään emme saa takaisin.

Tunnistan myös arkeen turhautumisen, luovan työn ja perheen usein mahdottomalta tuntuvat yhtälön, parisuhdetta koettelevat haasteet. Itkonen ei päästä itseään helpolla vaan kuvaa paikoin yksityiskohtaisesti omat hermostumiset ja tuskailut, usein aika pienet mutta hetkissä kuitenkin suuret myrskyt, sellaiset, joista jää varsinkin aikuiselle tarkka muistijälki, sekä tilanteet, joissa hän ei kykene, osaa tai jaksa tukea puolisoaan arjen keskellä, ja hetkittäin samaistun, 38, melkein neljäkymmentä, ja jollain tavalla jumissa, elämäni on täyttä ja hyvää ja minulla on ura ja vaimo ja lapset ja miljoona syytä olla onnellinen enkä kuitenkaan ole, en mielestäni riittävästi, liian usein olen tällä tavoin tyytymätön ja riitaisa ja se hävettää minua, sillä en itsekään ajattele että se on oikein, ja nauran ääneen kuvailuille leikkipuistoista, joissa aikuiset omaksuvat omituisen roolin, puhuvat virallisilla pronomineilla ja sanoja huolellisesti taivuttaen. Elmeri. Elmeri. Se lapio oli toisen pojan kädessä. Elmeri kuuletko sinä, anna se lapio takaisin toiselle pojalle.

Ajattelen: on mahdollista olla ihan hirveän väsynyt ja turhautunut, ja silti onnellinen. On mahdollista olla onnellinen, ja silti arvioida ja tarkastella tekemiään valintoja, miettiä mitä jos. Vanhemmuuden onnesta kertominen ei ole ylimielisyyttä eikä vanhemmuuteen uupuminen kiittämättömyyttä.

Perhe ja vanhemmuus on kaikkea muuta paitsi joko tai.

’

On sellaistakin mitä en tunnista, mutta siitä on vaikea kirjoittaa, koska sitä on vaikea eritellä, enkä ihan edes tiedä miksi.

Osin ne ovat pieniä asioita, sellaisia että pahimpia ovat aamut, koska itse rakastan varhaisia arkiaamuja, sitä kun päivä on alussa ja kaikki ovat lähdössä omiin maailmoihinsa, mutta hetken istumme saman pöydän ääressä, unesta vielä vähän pöpperössä, ja jos jotkut aamut pahoja ovatkin, ovat ne niitä kiireettömiä ja tyhjiä viikonloppuaamuja kun pienessä asunnossa kaikki vain törmäilevät toisiinsa, tai hieman syvempiä, kuten kokemus elämän seestymisestä ja iltaa kohti kääntyvästä kaaresta 47-vuotiaana, joka tuntuu oudolta. Tai mistä minä tiedän, ehkä seitsemän vuoden päästä ajattelen samoin, mutta ainakin nyt ajatus tuntuu kovin kaukaiselta.

Mutta mietin myös sitä mikä kirjan keskeisin sanoma ja idea lopulta on, ja päädyin siihen, että se on eräänlainen puheenvuoro perheiden puolesta, kertomus siitä miten upea asia perhe ja lapset ja isyys on. Ja hyvä toki niin, onnesta ja ilosta on tärkeä puhua ja kirjoittaa, eikä se ole helppoa. On itseasiassa hämmentävän vaikea kuvailla sitä rakkautta mitä vanhemmuus tuo tullessaan, tiedän kokemuksesta. Mutta paikoin kaikki palaset loksahtelevat niin saumattomasti yhteen, että kirja tuntuu melkein jopa myyntipuheelta, ja niissä kohdin se pakenee minulta hieman liian kauas. Tai sitten kyse on vain minusta, siitä että omat palaseni ovat aina enemmän tai vähemmän hakemassa paikkaansa, ja siitä, että minun mielestä perheen ideaa ei voi myydä kenellekään.

Ja perheitäkin on niin hirveän paljon erilaisia, kuin on myös vanhemmuuksia, parisuhteita ja elämäntilanteita, ettei mitään kokonaiskuvaa ole edes mahdollista rakentaa. Keskustelin tästä kirjasta ystäväni kanssa, joka ehdotti, että ehkä nimen olisi pitänyt olla Teoria perheestäni, ei Teoriani perheestä, ja olen samaa mieltä. Toki kertoessaan yksityisestä Itkonen tuo esiin myös paljon tärkeää yhteiskunnallista diskurssia esimerkiksi sukupuolirooleista ja tasa-arvon toteutumisesta, mutta ytimessä on silti tämä yksi perhe.

Mietin tätä kaikkea lähes tauotta silloin kun kirjoitin kirjaa äitiydestäni. Tajusin, etten voisi sanoa yhtään mitään kenenkään muun raskaudesta, keskenmenosta, synnytyksestä, vauvavuodesta, pikkulapsiajasta, enkä myöskään siitä miten puolisoni ja lapseni perheemme kokivat, ja siksi rajasin kerronan vain ja ainoastaan minuun. En halunnut joutua varomaan tai suodattamaan kertomaani. Itsestäni voin kertoa kaiken, muista en.

Huomaan nyt varovani sanojani, koska tiedän miten monimutkaisia nämä asiat ovat, mutta omassa lukukokemuksessani kirjaa vaivasi hetkittäin liiallinen turvallisuuden tuntu, jokin suoja läheisten ja myös sen oman kokemuksen ympärillä, joka sitten lopussa tuleekin ihan suoraan esiin: On paljon sellaista, mistä en halua kertoa. Paljon sellaista, mistä en edes voi. Ymmärrän, mutta tuohan on se kiinnostavin osuus. Se mistä ei voi puhua, mutta silti puhuu, siitä olisin halunnut lukea. Tällaisen toiveen esittäminen ei ehkä ole kovin reilua, mutta sanon sen silti.

On vaikea löytää oikeita sanoja. Toisaalta se myös sopii teemaan, perhe on yhtä aikaa niin universaali ja tuttu, mutta myös niin intiimi ja herkkä, että toisen kokemus siitä aina jollain tapaa pakenee, ja arvostan jokaista joka yrittää sitä kuvata, sen ytimen tavoittaa.

’

Muutama päivä lukemisen jälkeen huomaan miettiväni eniten niitä kohtia, joissa Itkonen kirjoittaa lastensa kasvamisesta, suhteestaan isompiin lapsiinsa. Aihe alkaa itselleni olla esikoisen myötä ajankohtainen, mutta se on myös aihe, josta puhutaan omituisen vähän. Veikkaisin, että noin 90% vanhemmuuskeskustelusta koskee perheen perustamista, raskautta ja synnytystä, vauvavuosia ja uhmaikiä. Miksi juuri kukaan ei puhu siitä miten mahtavaa seuraa vaikkapa 10-vuotias on? Siitä miten uusi maailma lasten kasvaessa aukeaa, miten kiehtovalla tavalla lapset omaa elämäänsä rakentavat ja me saamme katsella sitä heidän rinnallaan, nähdä sen kaiken ja usein vielä reaaliajassa. Lapset ovat pieniä ihmeellisen ja niin lyhyen hetken, mutta jos hyvin käy, on kyse ennen kaikkea elämän mittaisesta ihmissuhteesta, ja siinä sivussa juurikin sen ajan kulumisen ymmärtämisestä, siitä miten elämä tapahtuu hetkissä, miten oikeastaan mitään muuta ei ole.

Välillä hänen tulevaisuutensa pelottaa minua. Pelottaa kaikki se, mitä hänellä on edessään ja mihin en enää mitenkään voi vaikuttaa. Katsoessani poikaani tunnen silti paljon enemmän iloa ja ehkä aavistuksen jostain sellaisesta, jota kenties voisi kutsua kateudeksi tai sitten vain haikeudeksi. Hän täyttää kuukauden päästä seitsemäntoista. Seitsemäntoista! Hän tapahtuu nyt.

’