Ja sydän oli minun

’

Pyrkimykseni on kirjoittaa ehdoitta. Alttiiksi asettuen, taktikoimatta, suoraan ja rohkeasti. En ole luonnostani rohkea ja riskejä inhoan kuin kylmää vettä. Kuulostaa sietämättömältä joutua olemaan avoin, mutta minua kutkuttaa ajatus siitä, mitä tapahtuu jos ei peittele himoaan, häpeäänsä, haavoittuvuuttaan, unelmiaan ja epäonnistumisiaan. Jos lakkaa piiloutumasta rooliensa taa. Voiko sitä sietää, todellisuutta ja itseään?

’

Lainasin tämän kirjan kustannustoimittajaltani noin kolme vuotta sitten. Aloitin, mutta unohdin sitten, en yhtään tiedä tai muista miksi. Nyt luin ahmien, ihmetellen läpi kirjan sitä miten voin hetkessä samaistua ajatuksiin, tunteisiin ja kokemuksiin niin vahvasti (juuri noin minäkin haluan kirjoittaa!), ja yhtäkkiä kadottaa yhteyden kokonaan (kuulostaa mahtavalta joutua olemaan avoin!).

Kustantajana ja toimittajana työskennelleen Sara Ehnholm Hielmin esseet ovat kirkkaita, äykkäitä ja sivistyneitä, niissä hehkuu lukeneisuus, kirjallinen ammattitaito ja sanomisen vimma, sydämen kohina,

koko ikäni olen haaveillut kirjoittamisesta, että jonakin päivänä olisin vapaa kirjoittamaan. Se hetki on nyt. Sen on tapahduttava nyt.

’

On nautinnollista päästä osaksi tällä tavoin yhtä aikaa intiimiä ja silti vahvasti kirjallisuuteen ja kulttuurihistoriaan linkittyvää matkaa. On pakottava tarve kirjoittaa, on kipua, halua ja tunnetta, mutta on myös Knausgård, Ferrante ja Mad Men. On Rooma, Helsinki ja Kaukaluoto. On avioliitto ja perhe.

Teos on kiinnostavalla tavalla ristiriitainen, ihana mutta raivostuttava; syntyy rosoisuutta ja huokoisuutta, ja esseet solahtavat vaivattomasti osaksi omaa ajattelua.

Ihan loppua kohden tunnelma hieman muuttuu, en ole ihan varma mistä se johtuu, ehkä siitä, että aika Roomassa on tulossa päätökseen, vuosi on ohi, kirja pian valmis, aivan kuin tekstin yltä katoaisi se palo mikä alussa nosti sen korkeuksiin, jokin suoja nousisi (palaisi?) kirjoittajan ja kerrotun väliin.

Käy myös se mitä usein käy, luettuani kirjan lapset sairastuvat enkä viikkoa myöhemmin muista puoliakaan kaikesta siitä mitä halusin sanoa.

Olen lasten kanssa kotona, päivät ovat pitkiä ja tiheitä, kun toisen olo helpottaa toisen huononee, syli täyttyy kuumina hehkuvista raajoista ja kaulaa vasten painautuvista otsista, ei ole tilaa ajatella, ei kirjoittaa. Yöt ovat katkonaisia, onneksi meitä on kaksi, mutta silti kaikkia vain väsyttää.

’

Myöhemmin mietin, että ehkä ihaninta koko kirjassa oli sen moniulotteinen, haastava ja kohti kurottava pohdinta kirjallisuudesta ja kirjojen kustantamisesta. Tuntuu, ettei tällaisia tekstejä saa lukea mistään, ettei tällaisia keskusteluja voi juuri missään seurata. Loppuun asti pohdittua ja vietyä keskustelua taiteesta sen itsensä vuoksi, ei siihen liittyvien määrärahojen, hyötyjen, arvojen, poliittisten kulmien tai julkisuuden vuoksi.

Kaunokirjallisuus on ihme, mahdollisuus, ovi. Mikään muu ei pysty siihen mihin se pystyy.

Silti romaani voi myös hakea sitä, mikä on monimerkityksinen ja monimutkainen. Vai emmekö enää usko sellaiseen kirjallisuuteen? Silloin emme enää usko vastaavaan ihmiskuvaankaan. Emmekä siihen, että voimme tavoittaa toinen toisemme, vaikka lähtökohtamme olisivat kuinka erilaiset. Silloin emme enää luota siihen, että ihminen voi yllättää, olla ambivalentti ja täynnä odottamattomia salaisuuksia ja mahdollisuuksia, ja että kaikki pitävät sisällään tavattoman monisyisiä ja ristiriitaisia totuuksia. Että jännittävää toisessa ihmisessä on juuri hänen vierautensa, se, joka ei ole niin kuin minä, mutta jota pääsen romaanissa kyllin lähelle jakaakseni hänen kokemuksensa.

Ainoa, mistä kaunokirjallisuus voi opettaa meille loputtomiin, on ihminen. Eikö meitä enää kiinnosta?

’