’
Sokcho odotti tihkuen talvea ja kalaa.
Sokcho ei tehnyt muuta kuin odotti. Turisteja, laivoja, ihmisiä, kevättä.
’
Etelä- ja Pohjois-Korean rajalla talvi on peittänyt rantakaupungin alleen. Pakkasta on yli kaksikymmentä astetta, kadut ovat autiot, neonvalot vilkkuvat tyhjyydessä. Vain kalatoreilla kuhisee, mereneläviä pilkotaan ja myydään.
Nainen on nuori, jollain määrittelemättömällä tavalla surullinen. Hän työskentelee pensionaatissa, jonne majoittuu ranskalainen sarjakuvapiirtäjä, syntyy suhde, yhtä lailla vaikeasti määriteltävä.
Hän hymyili. Saisinko katsoa kun hän piirtää? Hän siemaisi sojua ennen kuin vastasi:
”Jos haluat.”
Ihmiset voivat sanoa ”jos haluat” niin että sen käsittää tarkoittavan ”toivoisin mieluummin että et” tai niin että se tarkoittaa ihan oikeasti ”jos haluat”. En ymmärtänyt kummalla tavalla hän sen sanoi.
’
Elisa Shua Dusapinin esikoisromaani on tiivis ja tiheä, kaunis mutta painostava, helppolukuisuudestaan huolimatta vetäytyvä.
Luin kirjaa hitaasti koska luin useamman kohdan moneen kertaan, taustalla alati tunne, että jotain oleellista saattaa minä hetkenä hyvänsä mennä ohitseni. Pidin lukemastani, kielen tarkkuudesta ja selkeästä rytmistä, kerronnan vähäeleisestä painosta, mutta silti jotain pysyi ulottumattomissa. Kirjan henkilöt kokivat jatkuvasti jäävänsä ymmärryksen ulkopuolelle, ja niin kävi myös minulle lukijana.
Nainen on kuin kerälle käpertynyt, mykkyrä jota on lähes mahdoton läpäistä, mies omassa musteentuoksuisessa maailmassaan, kuin eläisi piirtämiään viivoja varten. He kurottavat toisiaan kohti, mutta etäisyys säilyy. Naisella on vaikea suhde äitiinsä ja itseensä, ääriviivat häilyvät, mies tavoittelee täydellistä kuvaa.
Luettuani tunsin tarinan yksityiskohdat ja sen aistivoimaisen sävyn, mutta mitään jälkeä ei silti oikeastaan jäänyt. Kokonaisuus tuntui hiotulta ja silti hieman huteralta, ja mietin oliko se sittenkään hiottu vai enemmänkin pinnalle jäävä, vailla varsinaista upotusta, sitä mikä olisi paljastanut sen todellisen merkityksen. Mistä mustekalat lopulta kertoivat, mikä tyttären ja äidin välejä hiersi, mistä kumpusi tarinan läpäisevä pohjaton yksinäisyys, mitä kaikella syömiseen ja ruokaan liittyvällä haluttiin minulle kertoa?
Kysymyksiä heräsi niin paljon, että tätä tekstiä on hankala kirjoittaa.
’
Helsingin Sanomien arvio kiteyttää, että ”jossain määrin kirja on jopa liian kliininen tuote. Kuin kirjoitusoppaiden, klassikkonsa tuntevan kirjoittajan ja kokeneen kustannustoimittajan käsissä muovailtu paketti suoraan tehdaslinjalta.” ja olen samaa mieltä. Romaanissa ei varsinaisesti ole yhtään mitään vikaa, mutta joskus juuri se on ongelma. Puuttuu säröt, elämä.
Kunnes viimeiset kaksikymmentä sivua nostavat koko teoksen tasolle, jota alusta asti odotin, tunnelma sähköistyy ja lauseiden rytmi kirkastuu huippuunsa, syntyy kaunokirjallisuuden koskettava tyylinäyte.
’
Helmi Kekkonen 