suuri märkä salaisuus

’

Hetken kaikki on harvinaisen jännitteistä, tässä sattui niin paljon ihan minuuttien sisään, sitten kaikki on raukkamaisen tavallista taas.

Mä käännyn vilkaisemaan vielä pienoismallia. Pelaaja yrittää hivuttaa lasikupua syrjään ja tunkea purkan suustaan johonkin kohtaan koulun miniatyyria, mutta raami ei hievahdakaan. Jokin suojelee rakennelmaa, kuin tosimaailmaa, suuremmalta väliintulolta. Priimus osoittaa pienoismallin korkeimman rakennuksen päätyä ja sanoo, me ollaan ton sisällä.

Sanoilla on voimia, ne horjuttavat sisälläni jotain, mikä juuri hajosi ja alkoi laajeta.

’

Itä-Helsingin lähiön uumenissa on pieni poika, tarinan nimetön minäkertoja.

Hän ahmii sokeria ja keräilee tarroja, kulkee bussilla postinumerosta ja päivästä toiseen. Yksinhuoltajaäiti tekee kuluttavaa vuorotyötä, päihdeongelmainen isä vilahtaa kuvan reunalla silloin tällöin, yöt ovat lapselle pitkiä ja yksinäisiä. Hän havainnoi ympäristöään millimetrin tarkasti, aistii eleistä ja katseista sen mitä hänelle ei kerrota, television hohde ja elokuvien ääniraita peittävät pimeää hiljaisuutta alleen.

Mä tiedän jo nyt liikaa mun kokooni nähden vaan en ymmärrä mistään suuremmasta tarpeeksi.

’

Niko Hallikaisen toinen romaani on hengästyttävä kasvutarina, ihmeellinen yhdistelmä kielellistä vimmaa ja sen täydellistä hallintaa. Teksti ja tarina virtaavat sivuilta kuin jokin fyysinen ulottuvuus unohtamatta silti hetkeksikään sitä mistä tässä on kyse: kaunokirjallisuudesta.

Kerronnan rytmi, sanavalinnat, kertojan ääni ja sen rekisterin vaihdokset, yksityiskohtien rikkaus ja niiden aistivoimaisuus luovat räjähtävän, lähes hypnoottisen kokonaisuuden, joka pysyy tekijänsä otteessa alusta loppuun. Kertoja elää ja hengittää häntä ympäröivää maailmaa – hänen pelkonsa, ilonsa, haaveensa, unensa ja tuntinsa ovat tiheitä ja tosia, tuntuvat vatsanpohjassa asti.

Tällainen kerrontaan heittäytyminen on minulle vieras laji, ehkä osin senkin vuoksi nautin tästä niin paljon, ja samalla ihailen sen taakse ladattua hurjaa taitoa ja rohkeutta.

Kuolema löi oven menneisyyteen niin lujaa lukkoon, että koko todellisuus tärisee monta kuukautta vuodenvaihteenkin yli. Isän sielu ponnisti täältä jonnekin, mitä kohti mäkin haluttomasti menen. Mä en halua ikinä tietää, mitä isän kummitus tekee mennessään yhtä känniin kuin isä meni. Kävelen olohuoneesta keittiöön, missä en enää muista, mitä tulin tekemään, ja tuijotan nurkkaa lavuaarin vieressä, kuin siinä kummittelisi jotain pelastettavaa. Maa jalkojeni alla tuntuu vanhoista lankuista köytetyltä lahoavalta sillalta, joka heiluu historian painosta ja meinaa pettää.

’

Huolimatta kaikesta siitä tummasta ja kipeästä, joka romaanin ympärille kietoutuu, onnistuu se myös olemaan hauska ja eloisa, hyvällä tavalla sykkivä ja värähtelevä.

”Luokkasurun värittämässä teoksessa kulkee silti jokin ilo: se on kielessä tinkimätön, rakenteessa vankka ja kuitenkin pakoton. Kertojapoika on sähköinen, yhtä mielikuvitusta risukasamaailmassa”, tiivistää Maaria Ylikankaan arvio, ja olen samaa mieltä.

Sähkö syntyy kertojan äänestä, ja lämmöstä joka hänestä virtaa; rakkaudesta.

Romaanin lopetus on kerronnallinen ilotulitus, joka itkettää ja naurattaa yhtä aikaa, ajattelen: en halua tämän loppuvan, juuri tähän ja näin tämän täytyy loppua –

Aamu 00930:n kehätiellä on ihana, sen aurinko osuu suoraan meissä siihen, mitä ikinä meistä tuleekaan.

’