leipää ja maitoa

Sisältövaroitus: syömishäiriöt

’

Sitä on vaikea selittää sellaiselle, joka ei tiedä. Siitä on vaikea puhua, jos toinen ei ole kokenut eikä nähnyt samaa, koska monen on yksinkertaisesti vaikea uskoa sitä todeksi. Sitä ei haluta uskoa. Monesta tuntuu ärsyttävältä tai tuskalliselta, että osa ihmisistä ei kykene hallitsemaan jotakin niin perustavanlaatuista, minkä pitäisi tuottaa iloa ja tyydytystä ja ylläpitää elämää.

Aina en tiedä itsekään mitä se on.

’

Karolina Ramqvistin teoksen Leipää ja maitoa takakannessa sitä kuvaillaan mestarilliseksi muistelmaksi, jossa ruoka ja rakkaus kietoutuvat yhteen monimutkaisin tavoin. Se on aistikylläinen kuvaus neljästä sukupolvesta äitejä ja tyttäriä, jotka määrittelevät ruoan avulla paikkaansa maailmassa.

Minä kuvaisin sitä yksinäiseksi, surulliseksi ja rehelliseksi syömishäiriön tutkielmaksi, jossa

en tiedä, miten kertoisin, mitä ruoka on minulle merkinnyt. Pelkään, etten osaa pukea sitä sanoiksi.

En tiedä miten voimakkaasti lukukokemukseeni vaikutti se, että olen itsekin kärsinyt syömishäiriöistä, ehkä paljonkin, mutta silti, läpi teoksen minä luin siitä syvää hämmennystä ja epätoivoa ruoan äärellä, vaikeutta erottaa nautintoa haitallisuudesta, nälkää tunteista ja kylläisyyttä jostain pohjattomasta tyhjyydestä, jota on mahdoton täyttää, 

se oli niin väkevä voima, etten kyennyt vastustamaan sitä.

Toki teos piirtää esiin myös sukupolvien ketjun, äitien ja tyttärien monimutkaisen suhteen ja sen miten juuri ruoka, kaikki tuoksut, maut ja tuntemukset linkittyvät muistoihin ja ajankuluun, ja siinä on hieno kerronnallinen, hyvin spesifisti yhteen ruoka-annokseen liittyvä tehokeino, mutta silti, kaiken taustalla, koko ajan, yksinäisyyden kokemus, arka hauraus elämän edessä,

ajattelin, että hänen kuolemansa erotti minut lopullisesti lapsuudestani, elämän pitkästä alkutaipaleesta, josta olin aina toivonut pääseväni eroon mutta jota en saanut itse karistettua harteiltani.

Ramqvist on omalaatuinen kirjailija. Hänen edellisessä suomennetussa teoksessaan Karhunainen oli jotain todella samaa kuin tässä, siinä miten vahva sen alku oli, miten se sitten alkoi harhailla ja kadotti intensiteettinsä, ja miten se aivan lopussa löysi jonkin aivan uuden tason ja vimman, ytimen, jota kohti oli ehkä koko ajan kulkenut, ja miten molempien äärellä ajattelin, että jos olisin ollut tämän teoksen editori olisin kehoittanut kirjoittamaan koko jutun vielä kerran alusta loppuun. Myös kielen rytmissä oli jotain outoa, katkonaista, hetkittäin kaikki aivan kohdillaan ja sitten ihan pielessä. Ehkä jotain on myös käännöksissä kadonnut, vaikka Laura Kulmalan suomennos sinänsä aivan varma ja hyvä onkin. Tai sitten Ramqvist ei vain ole kovin kielivetoinen kirjoittaja.

’

Olen viime aikoina lukenut monia teoksia, joissa on vahvasti läsnä lapsen yksinäisyys, tilanteet, joissa lapsi jätetään sekä konkreettisesti että kokemuksen tasolla yksin, miten pakahduttavaa se on. Niko Hallikaisen Suuri märkä salaisuus, Bonden Luontainen käytös, Linn Ullmannin Tyttö, 1983 ja nyt tämä, elämä ja maailma jossa omat rajat ovat hämärtyneet tai niitä ei ole koskaan piirretty, jossa omaa paikkaa on vaikea löytää, kuin olisin alati hieman itsensä vierellä, tarkkailemassa, yrittämässä ymmärtää,

olin jo aikuinen, mutta käyttäydyin hänen seurassaan kuin lapsi ja mietin mitä sanoisin vai olisinko hiljaa ja miten kaikki sujuisi. Pohdin yhä, kuka hän oli ja mikä meitä yhdisti.

Luin tämän viime viikolla loppuun ja olen miettinyt sitä sen jälkeen päivittäin. Jokin sen tunnelmassa ei jätä rauhaan, siinä miten yhtä aikaa raivoisan rehellinen ja etäinen se oli, melkein välttelevä, miten se kutsui kohti ja samalla työnsi pois. Ehkä siinä piilee koko asian – syömishäiriöiden – olemus, se, miten vaikeasta asiasta on lopulta kyse.

Näen kaikkialla mutkatonta ja kepeää rakkautta ruokaan ja mietin, mahtaako kukaan muu olla sellainen kuin minä.

On.

’