noitarakastaja

’

Naisen ajatuksissa on myrkkyä. Hän ei jaksaisi enää minuuttiakaan. Eikä hän tarkoita vain leikkipuistoa vaan tätä kaupunginosaa: jugendtalojen tylsiä harmonisia rivejä, lehmuksia ja Dior-mummoja. Hän ei kestä omaa avioliittoaan. Hän tarvitsee tauon lapsesta, joka keinuu ja keinuu.

Annika on nainen, runoilija ja äiti. Hän rakastuu D:hen ja jättää kaiken, (ehkä) uskoen, että kaikki kuitenkin jotenkin järjestyy. Hän kirjoittaa tyttärelleen Leilalle kirjeitä, (ehkä) uskoen, että ne ovat silta äidin ja tyttären välillä vaikka mitä tapahtuisi.

Leila on pieni tyttö, tytär, kenet äiti hylkää,

yksitoistavuotiaana Leila kulkee vailla suuntaa useita tunteja päivässä. Välillä Pauli hätääntyy. Joinain päivinä Leila ei kävele vaan makaa päiväpeitolla vuoteessaan ja lukee. Siitäkin Pauli valittaa. Kuulema Leila lukee liian ahneesti.

’

Astrid Swanin esikoisromaani tarkastelee naiseutta ja vanhemmuutta, äitiyden ja taiteen tekemisen ehtoja ja olemusta, lähisuhdeväkivaltaa ja lapsuuden varjoja. Swan kuvaa hänet, joka lähtee ja hänet, joka jää, sen ylittämättömän pimeän, jonka hylkäys näiden kahden välille rakentaa, ja toisen, väkivallan varjon, yhtä mustan ja yksinäisen –

Kun olen hiljaa, saan pitää elämäni. Siinä on paljon sellaista, joka näyttää ulospäin kauniilta. Mustelma haalistuu. Huudan vihaani ja raivoan. Uhkaan puolisoani ja ihmettelen voimaani, sitä että uskallan tuntea niin. Yön tapahtumat sumenevat päivän häikäisevässä silmässä.

Menikö se kuten muistan?

Eihän minuun enää satu.

’

Luin tämän loppuun kaksi viikkoa sitten enkä ole vieläkään kyennyt jäsentelemään ajatuksiani, en ainakaan siten miten olen tottunut. On hahmotelmia, ranskalaisia viivoja muistiinpanoissa, näin

kielen kiinnostava rytmi

todella erikoinen fokalisaatio, kerronnan näkökulma vaihtuu paikoin lennossa, tämä ei tunnu täysin harkitulta, kaipaan tarkkuutta

miten kukaan voi tehdä noin, vain lähteä

ja: tunnistan tuosta kaikesta niin paljon

äidin rakkaus ja itsenäisyys, minä, missä kulkee raja, onko sitä,

aina tämä: väkivaltaisesta suhteesta ei voi lähteä, miksi ei, ymmärrän miksi ei, silti, lähde nyt!

haluaisin ottaa Leilan syliin

lukeminen ahdistaa, sitten taas keveyttä, kirkkautta –

Romaanin puolivälissä, kun kerronta sukeltaa syvemmälle äitiyden ja taiteen tekemisen kerroksiin, teos on parhaimmillaan, tarkka ja haastava. Swan tarkastelee Annikaa ihailtavan monipuolisesti, ikään kuin yhtä aikaa ymmärtävästi ja vaikeimpia kysymyksiä kysyen, sekä henkilökohtaisen että yhteiskunnan kautta, ja kun hän tuo kuvaan mukaan Joan Didionin olen aivan myyty, kuin tämä olisi kirjoitettu suoraan minulle.

Quintana Roo ja Joan Didion olivat erilaisia ihmisiä. Ennen kuolemaansa Quintana oli aloittamassa uudenlaista elämää. Hän meni naimisiin. Häävastaanotolla äidin ja isän kotona tarjoiltiin kurkku- ja vesikrassivoileipiä, mutta onnellisuuden sijaan häiden jälkeen alkoi onnettomuuksien vaihe. Kaiken läpi Joan kirjoitti, senkin kun John kuoli ja sitten Quintana. Mitä muutakaan hän olisi tehnyt?

’

Loppua kohden jotain kuitenkin tapahtuu, horjahdus, kerronnallinen ratkaisu, joka varmaan jakaa mielipiteitä, onko se tarpeen vai ei, kuuluuko se tähän romaaniin vai ei, itse olisin lopulta valinnut toisin. Kerronnan suunnatessa tulevaisuuteen, Leilan aikuisuuteen, fokus haalenee, en saa otetta siitä mitä tapahtuu tai miksi. Siinä missä Annikan ääni ja kokemus on hurja ja kiinnostavalla tavalla rajattu, lipeää aikuisen Leilan kokemus ja katse liian kauas. Mietin olisiko tämä vaatinut vielä yhden kierroksen, sellaisen jossa fokus kirkastuu, vimma tiivistyy ja jokin yksittäinen kuva piirtyy vahvimpana esiin? En vieläkään ole varma kenen tarina tämä lopulta oli, aivan kuin viimeistä, ehkä tärkeintä valintaa ei olisi tehty.

Mutta siellä lopussakin on välähdyksiä, koskettavia ja hienoja, Annikan ajatuksia siitä mitä tapahtui, kipua ja surua ja kysymyksiä, toiminko oikein, oliko minulla vaihtoehtoa, lopulta, oliko, mitä jos, kaikki tässä on sydäntäsärkevää

Kirjoitan sinulle pitkästä aikaa.

Liekit herättävät öisin. Kunpa voisin hipaista ihoasi ohimennen, tai edes käsivarttasi, jota peittää hiha.

Vieläkö tunnistaisin tuoksusi?

’

Äideistä, jotka lähtevät, on kirjoitettu aika vähän. Poissaolevista, mielenterveydessään horjuvista, kuolleista äideistä kyllä, mutta heistä jotka vain lähtevät tulematta takaisin ei tule mieleen kuin yksi, Lydia Sandgrenin upea Läpileikkaus. Sandgrenin ja Swanin romaanit ovat kuin yö ja päivä mutta ytimessä sama ajatus, kysymys: miten äiti voi vain lähteä, miten lapsi voi siitä selvitä? Molemmissa romaaneissa lapsi elää elämäänsä, mutta jokaisessa askeleessa ja henkäyksessä on mukana äidin kaiku, haamusärky, kaipaus.

Kaikki mitä nyt on, ponnistaa menneisyydestä.

’