katoamiskertomus

//

Kaikki alkaa tyhjästä. Ensin on pehmeä pimeä. Sitten läpitunkevat valot. Näet yön leikkautumassa halki ja kahtia. Valkoista ja mustaa samassa kuvassa. Lapsi ovensuussa huutaa: Äiti, mikset tee mitään?

Maailmassa ei ole kovin montaa kirjaa, joita lukiessa mieleeni tulee Joan Didion. Didion on Didion, ei voi olla ketään toista, mutta joskus, harvoin, jonkun toisen tekstin äärellä hän välähtää läpi, ei niinkään riveiltä vaan rivien välistä. Niin kävi nyt, tämän romaanin äärellä, jo muutaman sivun jälkeen muistin Didionin pysäyttävät virkkeet, life changes fast. Life changes in the instant. You sit down to dinner and life as you know it ends.

Sanni Isometsän sanoin, on olemassa illuusio hallinnasta.

//

Katoamiskertomus on romaani menettämisestä ja surusta, hiljaisuuden painosta ja kuoleman kohtaamisesta, rakkaudesta. Se on kertomus puolison äkillisestä menehtymisestä ja isän itsemurhasta, ja ennen kaikkea elämästä niiden äärellä. Sekunneista ja tunneista, kuukausista ja vuosista. Halusta pyyhkiä kaikki pois ja juosta pakoon, halusta kirjoittaa ja palata alkuun, uskalluksesta myös unohtaa.

Isometsän kerronta on kuulasta ja kaunista, aseteltua ja harkittua.

Romaanin rakenne mahdollistaa lukijalle tunteiden ja muistojen ikään kuin simultaanisen kohtaamisen, niin paljon on läsnä jokaisessa hetkessä, viha ja rakkaus, ilo ja suru, raivo ja kaipaus, kaikki kulkevat rinnakkain, limittäin ja lomittain. Muistot eivät kysy onko niillä lupa kohota pintaan, ne tulevat ja menevät miten tahtovat, yksi henkäys saa aikaan hyökyaallon, mitä olisi voinut tehdä toisin, olisiko mitään.

Viimeisessä miehelle lähetetyssä viestissä valitit nälkää ja sitä miten myöhästyit töiden jälkeen bussista. Iltapäivällä katselit olohuoneen ikkunasta, kuinka mies ja lapsi potkivat takapihalla jalkapalloa. Vähän nuutuneen näköisenä, mutta kyllä se siitä, ajattelit. Illalla sammutit lukuvalon. Sanoit hyvää yötä ja käänsit kylkeä. Sinulla ei ollut aavistustakaan.

Life changes in the instant.

//

Erityisen paljon pidin siitä, miten Isometsä käyttää sekä sinä- että minämuotoista kertojaa. Tällainen voisi tuntua kikkailulta, päälleliimatulta, mutta tässä se on perusteltua, tuo romaaniin hienosti yhden tason lisää. Oma kokemukseni surusta kun on juuri tuollainen: sen keskellä elää kuin puristuksessa ja samalla sitä kaikkea katsoo ulkopuolelta – tapahtuuko tämä todella, miten tämä voi todella tapahtua, mitä todella tapahtuu.

Tavallaan tajuat kaiken. Et odota ulko-oven maagisesti avautuvan, et jätä kaappeihin tarpeettomia vaatteita. Samaan aikaan pelkäät, että totuus on vasta valkeamaisillaan.

Kuolema ja suru ovat kaikessa musertavuudessaan luonnollinen osa elämää, niiden äärellä niistä tulee osa arkea, miten käsittämätöntä se on, miten loogista. Vaikka yksi sydän pysähtyy, toiset jatkavat lyömistään. Vain yksi sydän pysähtyy, kaikki muu jatkaa kulkuaan, ja sinä teit kaiken kuten ennenkin, ostit lapselle vedenpitävän goretex-haalarin. Tämän tosiasian väistämättömyys on yhtä aikaa hirveää ja lohdullista, jollain tapaa koko elämän edellytys. Tämän tosiasian väistämättömyys on Isometsän kerronnan ydin, hurja ja kevyt, kuin henkäys tai sydämenlyönti.

//

Surusta ja kuolemasta huolimatta teosta on helppo lukea. Se vie mennessään, soljuu kuin vaiston varassa ja silti hallittuna. Paikoin, lyhyissä hetkissä, ehkä liiankin hallittuna. Hetkittäin kadotin otteen siitä lähes raa’asta energiasta mikä teoksen alussa ja lopussa on vahvasti läsnä, mikä minulle oli teoksessa parasta. Alussa, ja etenkin lopussa, teos on auki ja tarkka tavalla, jota voi vain ihailla. Miten hienosti Isometsä tarkastelee kahta erilaista kuolemaa, kahta erilaista surua. Puolisona ja tyttärenä, aikuisena ja lapsena. Kuolemaa vastoin kaikkia odotuksia, ja kuolemaa, joka on suunniteltu.

Lukukokemus on tiheä ja pudottava, samalla jotain uutta avaava. Esittämällä kysymyksiä, joihin on oikeastaan mahdoton vastata, Isometsä onnistuu rakentamaan säröjä, joista valoa pääsee tihkumaan läpi.

Läheisen kuollessa aivot pyrkivät edelleen paikantamaan, missä poissaoleva on. Aivokuvissa suru ja eksyminen näyttävät samalta. Silläkin tavalla suru on suunnaton. Sinä kesänä, kun mieheni kuoli, syttyivät valot punatiilisessä talossa.

//