//
Täytän helmikuussa seitsemänkymmentä, mutta sinä iltana olin opiskelija ja aloitteleva runoilija, joka suuteli toista runoilijaa, Paul Austeria, Läntisellä Broadwaylla. Muistan tuon illan, mutta muistoni ovat aukkoisia. Minulla ei ole aavistustakaan, minne me päädyimme juhlien ja viimeisen baarin välissä. Meidän kohtaamisestamme tuli tarina, ja kuten aina, ajan myötä tarinoiden aukkoja silotellaan sanoilla ”ja”, ”ja sitten”.
Tuosta Siri Hustvedtin ja Paul Austerin kohtaamisesta alkoi tarina, joka päättyi Austerin kuolemaan neljäkymmentäkolme vuotta myöhemmin, huhtikuussa 2024.
Mitä jos he eivät olisi koskaan kohdanneet? Mitä jos Siri olisikin jättänyt juuri nuo juhlat väliin? Tai mitä jos Paul ei olisikaan jättänyt vaimoaan hänen vuokseen? Mitä jos Paul ei olisikaan sairastunut syöpään? Mikä silloin olisi ollut se tarina?
//
Hustvedtin omaelämäkerrallinen teos kertoo yhden ainutlaatuisen rakkaustarinan niin kuin hän sen muistaa.
Paitsi rakkaudesta, se kertoo myös sairaudesta, kuolemasta ja surusta, ja perheestä tämän kaiken keskellä. Menetyksistä, joiden varjo on asettunut perheen ylle, kivusta, jota on ollut mahdoton ravistella pois. Kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta, kahden amerikkalaisen taiteilijan arjesta. Loputtomista keskusteluista, jatkuvasta vuoropuhelusta, ammottavasta tyhjyydestä, kun niitä ei enää ole.
Nykyään elämäni muistuttaa unta.
Astun puolitäyteen ammeeseen ja tajuan, että unohdin riisua sukat.
//
Minulle Haamutarinoita (Ghost Stories, suom. Cristina Sandu) asettuu osaksi jatkumoa, johon kuuluu valtava määrä surua ja kuolemaa käsitteleviä teoksia.
Jokin minussa on lapsesta ja nuoresta saakka hakeutunut surullisten tarinoiden äärelle, kohti sellaista, minkä kuvaamisen voisi kuvitella olevan mahdotonta, aina Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamielestä Tom Malmqvistin romaaniin Joka hetki olemme yhtä elossa. Vaikka kuolema ja sitä seuraava suru ovat luonnollinen osa elämää, on niiden sanallistaminen jotain sellaista, mikä pakenee monen hyvänkin kirjoittajan käsistä. Miten löytää sanat kun ajatukset ja tunteet, koko olemassaolo, on pelkkää eksymistä ja putoamista, miten tavoittaa sellaisen hetken ydin, jossa kaikki vain pirstoutuu?
En osannut lainkaan odottaa, että Paulin kuoleman jälkeen aika alkaisi kulkea täysin tunnistamattomalla tavalla. Yhdellä hetkellä muistan, mikä päivä tänään on, ja toisella minulla ei ole aavistustakaan. Muistan että nyt on toukokuu, sitten unohdan.
Kun kokemus todellisuudesta on tämä, vaatii siitä kirjoittaminen myös uudenlaisen tavan lähestyä tekstiä. Vanhat säännöt eivät enää päde. Siitä syystä parhaat tätä aihetta käsittelevät teokset ovat itselleni niitä, joissa mitään ei pyritäkään selittämään aukottomasti vaan aukkoja kunnioittaen, ottamalla uuden elämänjärjestyksen järjettömyys tekstiin mukaan. Tämä ei tarkoita muodon tai rakenteen hylkäämistä tai tahallista rikkomista, vaan niiden uudelleen muovaamista, kerronnan uuden rytmin etsimistä.
//
Hustvedtin teoksen rakenne on onnistunut ja kiehtova, ilmava ja huokoinen tavalla, joka jättää lukijan omalle ajattelulle ja tunteille tilaa. Kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneesta asiasta siirrytään nopealla leikkauksella nykyhetkeen, siitä siirrytään toiseen muistoon, josta toiston kautta palataan jälleen takaisin. Toisto on Hustvedtille tärkeä työkalu, ymmärtämisen väline, ja hän siteeraakin Søren Kierkegaardia: ”Toisto ja muistaminen ovat samaa liikettä mutta vastakkaisiin suuntiin; muistamisen kohde on tapahtunut kun taas toisto siirtää muistamisen tulevaisuuteen. Jos ihmiseltä puuttuu muistamisen ja toiston kategoriat, koko elämä hajoaa tyhjään, merkityksettömään meluun.”
Toisto siirtää muistamisen tulevaisuuteen.
Vaikka teos on koskettava, surussaan jopa pakahduttava, on se myös ajattelua ruokkiva ja haastava, liikkuu ihailtavan vaivattomasti emotionaalisen ja älyllisen välillä. Hetkittäin se muistuttaa minua Joan Didionin Maagisen ajattelun ajasta, mutta siinä missä Didionin teksti on viiltävän tarkka tutkielma, Hustvedtin kerronta muistuttaa päiväkirjaa tai hiottuja muistiinpanoja. Kyse ei ole vain kuoleman vaan myös jokapäiväisen elämän kuvaamisesta, kertojansa oman erityisen näkökulman muovaamana.
Yleensä haluan lukea yksin ja hiljaisuudessa, tällä kertaa nautin lukemisesta eniten kun puolisoni oli kotona, kuulin hänen liikkuvan asunnossa, tekevän töitä toisessa huoneessa, hengittävän vierelläni, tunsin miten teksti liikahteli sisälläni hieman toisin.
Me kaikki kuolemme, mutta minulla oli hänet –
Helmi Kekkonen 