//
Edellisestä kerrasta on vierähtänyt aivan liian pitkä aika, mutta nyt he ovat viimein yhdessä. Sylvia katsoo ystäviään, he istuvat saman pöydän ääressä, nyt hän on onnellinen, nyt on auringonlasku ja mustarastaan luritusta ja mustaherukkaviiniä ja koivujen havinaa, ja jos joku sanoo sanankin lainansa koroista, hän alkaa huutaa suoraa huutoa eikä lopeta koskaan.
Opiskeluaikojen ystäväporukka on tullut viikoksi mökille, vuosien saatossa he ovat etääntyneet mutta ovat yhä läheisiä, sellaisella tavalla jonka yhdessä vietetty varhaisaikuisuus saa aikaan, he tuntevat toisensa perinpohjin, tai niin he luulevat, he eivät ole enää se joukko joka valvoi, juhli, rakastui ja ajatteli, aamusta yöhön ja aamuun, nyt mukana on lapsia, vastuuta, työpaineita, vakituiset parisuhteet ja vakituista elämää, ja helteisten päivien aikana roolit muuttuvat, kesän raukeus vaihtuu jännitteisiin ja vaikeasti sanoitettaviin haluihin.
Gry tiedostaa olevansa se joka pitää lapsia silmällä, kääntää välillä katseensa ystäviin, he ovat kietoutuneet yhteen, mutta jokainen näkyy selvästi, heistä tulee mieleen reliefi: Karen lepuuttaa päätään Esbenin reidellä; Sylvia makoilee Charlien päällä, ja tämän tummat, märät merenneitohiukset liimautuvat ihoon, ulottuvat vyötäisille; Kvitteni levittää aurinkorasvaa rintaansa.
Nyt kun heillä viimein on aikaa jutella, Gry tajuaa, ettei oikein tiedä mitä sanoa.
//
Miten ihana ihana romaani, kevyt ja samalla vaivihkaa jotain enemmän, sellainen, jonka äärellä huomaa nauravansa ihmisille, sille miten älytöntä ja pikkutarkkaa ja hapuilevan kontrolloitua elämä voi olla, ja samalla tajuaa nauravansa itselleen, ajatukset virtaavat yhtä aikaa kerronnan kanssa, juuri tuollainen se ja se on, juuri tuollainen minä olen, lukeminen on puhdasta iloa.
Tarinassa ei sinänsä ole mitään, siis yhtään mitään, uutta tai järisyttävää, mutta tanskalaisen Linea Maja Ernstin kerronta ( ja Onerva Kuusen hieno suomennos) on ihailtavan vaivatonta, riemukasta. Sen ytimessä on upea fokalisaation käyttö, näkökulma liikkuu jokaisen henkilöhahmon välillä niin saumattomasti, ettei vaihdosta aina edes tajua.
Yleensä inhoan sitä kun jotain teosta kuvaillaan täydellisenä kesäkirjana, mutta sitäkin tämä on, tulvii valoa, lämpöä, hikisiä ihoja, aurinkorasvan tuoksua, iltapäiväviinejä, hiekkaa ja aaltoja, kaikki kimaltaa ja hohtaa, kaikki on jotenkin vastustamatonta, kaikki on taitekohdassa, kuin keskikesän korkein hetki joka pian alkaisi taittua mutta ei vielä, ei ihan vielä.
Kun he olivat nuoria, Kvitteni ei ollut kunnolla läsnä. Ei koko sydämestään. Hänestä tuntui koko ajan, ettei hän ollut oma itsensä. Nyt hän elää nuoruuttaan, tai jotain vielä sitäkin parempaa, ja tahtoo jakaa sen toisten kanssa.
Hän katsoo järvelle ja huomaa, että muutkin kääntävät katseensa samaan suuntaan.
Vesi on pehmeää ja purppuraista, silmiinpistävän kirkasta vaalean hiekkapohjan yllä, rannan tuntumassa kasvaa rehevä, valkokukkainen vesikasvi, Kvitteni voisi kirmata järveen saman tien. Hän sulkee silmät. Seisoo hetken ja tunnustelee: tämä paikka tekee romantisoinnista helppoa.
//
Romaanin psykologinen tarkkuus on pistävää ja lempeää ja hauskaa, kerronta ujuttautuu jokaiseen yksityiskohtaan, sisäiseen ja ulkoiseen, paljastaen nämä ihmiset epätäydellisinä, kiehtovina, välillä sietämättöminä. He tarkastelevat rakkauteen, sukupuoleen, seksiin, mielenterveyteen, kehoon, vanhemmuuteen, aikuistumiseen ja elämiseen liittyviä rajoja ja muotoja, haastavat ja provosoivat, rakastavat toisiaan kukin tavallaan, ovat sivistyneitä ja turhautuneita, itsekkäitä ja levottomia, onnellisia ja nälkäisiä.
Ovatko he pelkureita, ovatko he realisteja?
Kyllä.
Sylvia empii. Onko hän muka yhtään sen parempi? Hän tuntee Charlien odotuksen ja kärsivällisyyden kuin imuna: olen valmis heti kun sinä olet. Perustamaan perheen, menemään naimisiin, Charlie tietää jo minkä rotuisen koiran haluaa sitten kun he jonain päivänä ostavat talon. Imu tuntuu rakkaudelta, lempeältä tyrannialta. Sopeudu, uppoa näihin raameihin. Tai luovu niistä ja elä yksin. Sylvia ei halua kumpaakaan.
Mutta mitä hän haluaa?
//
Napaan asti (Kun til navel) voitti Bogforumin esikoiskirjapalkinnon vuonna 2024, sen käännökset on myyty yli kymmeneen maahan ja siitä on tekeillä elokuva, Tanskassa se on saavuttanut valtavan suosion. Enkä ihmettele, rakastin tätä. Vain lopusta en ole ihan varma, olisiko sen sittenkin voinut ratkaista hieman toisin, antaa räjähdyksen tapahtua, mutta nautin myös siitä miten se jätti pidättämään hengitystä –
mitä olet ajatellut tehdä tällä yhdellä, villillä elämälläsi?
//
Helmi Kekkonen 