//
Edellisestä kerrasta on vierähtänyt aivan liian pitkä aika, mutta nyt he ovat viimein yhdessä. Sylvia katsoo ystäviään, he istuvat saman pöydän ääressä, nyt hän on onnellinen, nyt on auringonlasku ja mustarastaan luritusta ja mustaherukkaviiniä ja koivujen havinaa, ja jos joku sanoo sanankin lainansa koroista, hän alkaa huutaa suoraa huutoa eikä lopeta koskaan.
Opiskeluaikojen ystäväporukka on tullut viikoksi mökille, vuosien saatossa he ovat etääntyneet mutta ovat yhä läheisiä, sellaisella tavalla jonka yhdessä vietetty varhaisaikuisuus saa aikaan, he tuntevat toisensa perinpohjin, tai niin he luulevat, he eivät ole enää se joukko joka valvoi, juhli, rakastui ja ajatteli, aamusta yöhön ja aamuun, nyt mukana on lapsia, vastuuta, työpaineita, vakituiset parisuhteet ja vakituista elämää, ja helteisten päivien aikana roolit muuttuvat, kesän raukeus vaihtuu jännitteisiin ja vaikeasti sanoitettaviin haluihin.
Gry tiedostaa olevansa se joka pitää lapsia silmällä, kääntää välillä katseensa ystäviin, he ovat kietoutuneet yhteen, mutta jokainen näkyy selvästi, heistä tulee mieleen reliefi: Karen lepuuttaa päätään Esbenin reidellä; Sylvia makoilee Charlien päällä, ja tämän tummat, märät merenneitohiukset liimautuvat ihoon, ulottuvat vyötäisille; Kvitteni levittää aurinkorasvaa rintaansa.
Nyt kun heillä viimein on aikaa jutella, Gry tajuaa, ettei oikein tiedä mitä sanoa.
//
Miten ihana ihana romaani, kevyt ja samalla vaivihkaa jotain enemmän, sellainen, jonka äärellä huomaa nauravansa ihmisille, sille miten älytöntä ja pikkutarkkaa ja hapuilevan kontrolloitua elämä voi olla, ja samalla tajuaa nauravansa itselleen, ajatukset virtaavat yhtä aikaa kerronnan kanssa, juuri tuollainen se ja se on, juuri tuollainen minä olen, lukeminen on puhdasta iloa.
Tarinassa ei sinänsä ole mitään, siis yhtään mitään, uutta tai järisyttävää, mutta tanskalaisen Linea Maja Ernstin kerronta ( ja Onerva Kuusen hieno suomennos) on ihailtavan vaivatonta, riemukasta. Sen ytimessä on upea fokalisaation käyttö, näkökulma liikkuu jokaisen henkilöhahmon välillä niin saumattomasti, ettei vaihdosta aina edes tajua.
Yleensä inhoan sitä kun jotain teosta kuvaillaan täydellisenä kesäkirjana, mutta sitäkin tämä on, tulvii valoa, lämpöä, hikisiä ihoja, aurinkorasvan tuoksua, iltapäiväviinejä, hiekkaa ja aaltoja, kaikki kimaltaa ja hohtaa, kaikki on jotenkin vastustamatonta, kaikki on taitekohdassa, kuin keskikesän korkein hetki joka pian alkaisi taittua mutta ei vielä, ei ihan vielä.
Kun he olivat nuoria, Kvitteni ei ollut kunnolla läsnä. Ei koko sydämestään. Hänestä tuntui koko ajan, ettei hän ollut oma itsensä. Nyt hän elää nuoruuttaan, tai jotain vielä sitäkin parempaa, ja tahtoo jakaa sen toisten kanssa.
Hän katsoo järvelle ja huomaa, että muutkin kääntävät katseensa samaan suuntaan.
Vesi on pehmeää ja purppuraista, silmiinpistävän kirkasta vaalean hiekkapohjan yllä, rannan tuntumassa kasvaa rehevä, valkokukkainen vesikasvi, Kvitteni voisi kirmata järveen saman tien. Hän sulkee silmät. Seisoo hetken ja tunnustelee: tämä paikka tekee romantisoinnista helppoa.
//
Romaanin psykologinen tarkkuus on pistävää ja lempeää ja hauskaa, kerronta ujuttautuu jokaiseen yksityiskohtaan, sisäiseen ja ulkoiseen, paljastaen nämä ihmiset epätäydellisinä, kiehtovina, välillä sietämättöminä. He tarkastelevat rakkauteen, sukupuoleen, seksiin, mielenterveyteen, kehoon, vanhemmuuteen, aikuistumiseen ja elämiseen liittyviä rajoja ja muotoja, haastavat ja provosoivat, rakastavat toisiaan kukin tavallaan, ovat sivistyneitä ja turhautuneita, itsekkäitä ja levottomia, onnellisia ja nälkäisiä.
Ovatko he pelkureita, ovatko he realisteja?
Kyllä.
Sylvia empii. Onko hän muka yhtään sen parempi? Hän tuntee Charlien odotuksen ja kärsivällisyyden kuin imuna: olen valmis heti kun sinä olet. Perustamaan perheen, menemään naimisiin, Charlie tietää jo minkä rotuisen koiran haluaa sitten kun he jonain päivänä ostavat talon. Imu tuntuu rakkaudelta, lempeältä tyrannialta. Sopeudu, uppoa näihin raameihin. Tai luovu niistä ja elä yksin. Sylvia ei halua kumpaakaan.
Mutta mitä hän haluaa?
//
Napaan asti (Kun til navel) voitti Bogforumin esikoiskirjapalkinnon vuonna 2024, sen käännökset on myyty yli kymmeneen maahan ja siitä on tekeillä elokuva, Tanskassa se on saavuttanut valtavan suosion. Enkä ihmettele, rakastin tätä. Vain lopusta en ole ihan varma, olisiko sen sittenkin voinut ratkaista hieman toisin, antaa räjähdyksen tapahtua, mutta nautin myös siitä miten se jätti pidättämään hengitystä –
mitä olet ajatellut tehdä tällä yhdellä, villillä elämälläsi?
//
Helmi Kekkonen 
Luin tämän kirjan eilen loppuun ja ajatuksia jäi mieleen hakemaan asemiaan varmaan pidemmäksi aikaa.
Kirjailijan lahjakkuus käy ensinnäkin selväksi tehokkaasti. Jotkut henkilöiden assosiaatioketjut tai henkilöiden väliset dialogit olivat niin taidokkaita, että lukijana voi vain ihastella, jopa ällistyä tekstin voimasta. Ernst on löytänyt tavat kuvata tietynlaista liberaalia, luovaa joukkoa, joka pyrkii olemaan kovin omnipotentti ja yhteisöllinen samaan aikaan, luomaan täysin ennalta- arvaamattoman arvomaailman, ja silti törmäävän inhimillisiin heikkouksiin, kuten huomionhakuun ja egosentrismiin. Kirjan henkilöille olisi ns. joukon jatko keväällä joissakin some- kanavissa esillä olleessa Vincenzo Latronicon ”Täydellistä” – teoksen päähenkilöissä. Latronicon henkilöt, kuten Ernstinkin, pyrkivät olemaan niin erityisiä, valloittavia ja tiedostavia, mutta kompuroivat samalla kypsymättömien ratkaisumallien, elämyshakuisuuden tuottaman tyhjyyden ja itsekkäiden tarkoitusperien rajaamassa maailmassa.
Vaarallisuuden tuntua, ikään kuin enteilevää ukonilmaa tuki Ernstin kirjassa ratkaisu jakaa kirjan luvut seitsemään juonen kaaren mukaan. Aluksi ihmettelin, miksi henkilöt oli esitelty kansiliepeessä, se vaikutti sopivan paremmin johonkin muuhun genreen, mutta myöhemmin olin vain helpottunut, koska tanskankieliset nimet eivät tahtoneet auttaa henkilöiden erottelussa, kun episodit vyöryivät eteenpäin.
Harvemmin eri henkilöiden näkökulmien väliset vaihdokset ovat niin taidokkaita, kuin tässä kirjassa. Ansiokkaan tekstinkuljetuksen lisäksi onnistunut ratkaisu oli se, että mitään turhan graafisia traumatakaumia ei käytetty eri henkilöiden sisäisten ongelmien taustoittamiseen.
Kritiikistä sitten: olisin pitänyt kirjasta paljon enemmän ilman seksikohtauksia. Hyviä sellaisia on niin vähän ylipäätään, ja mitään koskettavaa, kaunista ja tärkeää kuvausta ei ollut tässäkään teoksessa (Sally Rooneylla on muutama, ja ironisesti Ernstin kirjassa on viite Rooneyn tyyliin). Kun Syvian ja Charlien käsirauta- kohtaus tuli vastaan kirjan alkupuolella, olin melkein jättää kirjan kesken. Tuli pettymys: taasko näitä psyyken epävakauden projisointeja seksiin konkretisoituen, eikö ambivalenssia (sana muuten toistuu kirjassa jatkuvasti) voi tutkia muuten, kuin latistamalla henkilöt eriytymättömien ja ristiriitaisesti kiintyneiden minuuksiensa kautta keholliseen toistoon. Kuin repisi kipeää haavaa, jonka ei halua edes antaa toipua.
Myös Adamin ja Kvittenin metsä- episodin olisi voinut jättää pelkkään mielikuvan alkuun, hetkeen, jossa heidän kädet sovittautuvat toisiinsa. Tarina olisi ollut aivan riittävä ja mielenkiintoinen jäädessään ns. pysäytyskuvaan. Jäi epäselväksi, miksi oli päädytty siihen, että tapahtuma oli aukipurettu ylipäätään.
TykkääLiked by 1 henkilö