//
Lähdetäänkö Tukholmaan, hän kysyy. Laivalla edestakaisin, päivä kaupungissa. Olisi ihana viettää aikaa ihan rauhassa, jutella ja levätä. Ei olla niin pitkään aikaan tehty mitään kahdestaan, hän sanoo.
Ajatus on houkutteleva, ja hän on oikeassa.
Ennen meillä oli enemmän aikaa. Kävimme uimassa ja elokuvissa, teimme yhdessä ruokaa ja puhuimme nauraen toistemme päälle.
Mutta elämä on sellaista, että joskus tärkeimmätkin asiat unohtuvat, tai vain jäävät arjen alle.
Mennään vaan, sanoin, ihana kun ehdotit.
Menomatkalla katsoimme kolme jaksoa Australian Ensitreffit alttarilla-sarjaa ja söimme karkkia, nukuimme syysmyrskyn aalloissa levottomasti. Aamulla ympärillämme kimaltava, tyyni meri ja auringossa kylpevä Tukholma, hänen onnellinen hymynsä kaikkialla.
Vietimme päivän kävellen ympäri kaupunkia, hän halusi käydä kymmenessä kaupassa koska rakastaa muotia ja vaatteita, olemme sillä tavalla erilaisia, mutta minusta oli ihana kulkea hänen kanssaan. Pysähdyimme lounaalle, jatkoimme matkaa Södermalmille ja Vanhaan kaupunkiin, otimme bussin takaisin satamaan.
Kotimatkalla nukuimme sikeästi, päätimme tehdä tämän pian uudestaan.
On ollut ikävä sinua, sanoin.
//
Jos joku olisi viisitoista vuotta sitten kysynyt mitä kuvittelen vanhemmuuden olevan, olisi vastaus ollut jotain muuta kuin rauhoittava kaupunkiloma älykkään, empaattisen ja hauskan ihmisen kanssa.
Ensimmäisenä mieleen olisi tullut raskaus ja synnytys, sen jälkeen tahmeat ja univelkaiset vauvavuodet, taaperon ikuiset kurahousu- ja vatsatautikaudet, eskarilaisen päättymätön uhma. Parisuhteen yhteisestä ajasta luopuminen, oman tilan ja luovuuden katoaminen, loputon tasapainottelu työn ja kodin välillä.
Näiden rinnalla myös ajatus rakkaudesta, ehdottomasti, jostain suuremmasta kuin mitä kuvitella saattaa, mutta silti, keskiössä lista vaivoja ja haasteita, kaikki se mistä joutuisin luopumaan.
Miten vähän tiesin.
Tai no, viiteentoista vuoteen on kyllä mahtunut kaikkea tuolta listalta, mutta vielä enemmän kaikkea muuta. Vuosi vuodelta enemmän kaikkea muuta.
//
Olen kirjoittanut äitiydestä paljon, ja alusta asti olen ollut vakuuttunut siitä, että vanhemmuutta on mahdoton kuvailla saati myydä sellaiselle, joka ei sitä itse elä ja koe. Ja tämä ei ole millään tavalla arvolatautunut ajatus. Se on vain mahdotonta. Vanhemmuuden kokonaisvaltaisuudelle ei ole sanoja, tai on, muttei koskaan tarpeeksi riittäviä. Sille, miten aivan kaikki muuttuu, vaikka lopulta (ja varsinkin ajan saatossa) aika vähän muuttuu.
Julkaisin vuonna 2019 teoksen Olipa kerran äiti, koska kaipasin puhetta ja kirjallisuutta niistä tunteista mitä vanhemmuuteen liittyy. Halusin kirjoittamalla pyrkiä kohtia vanhemmuuden ydintä. En halunnut puhua soseista, unikouluista, säännöistä tai neuvoista, vaan raivata tilaa kaikelle sille herkkyydelle, epävarmuudelle, riemulle, rakkaudelle ja syvästi inhimilliselle, minkä itse koin äitiydessäni kiinnostavimmaksi. Etsiä vastausta kysymykseen miltä vanhemmuus tuntuu, mitä sen äärellä minussa, lapsessa ja meidän perheessä tapahtuu.
Sittemmin keskustelu lapsista ja vanhemmuudesta on onneksi laajentunut, mutta yhä siinä on jotain kapeaa. Edelleen puhe keskittyy ennen kaikkea lapsen suunnitteluun, mahdolliseen raskauteen, synnytykseen ja lapsen ensimmäisiin vuosiin. Missään ei puhuta siitä miten upeita, uteliaita, rohkeita ja tarkkakatseisia pienet koululaiset ovat, tai hieman vanhemmat, jotka ovat jo monin tavoin itsenäisiä ilman teini-iän tuomaa sietämätöntä valitusta ja vastarintaa, tai ne teini-ikäiset, jotka laskiessaan raivokkaat ja käpertyneet suojuksensa ovat kuin sulaa kultaa, maailmaa kohti kurottavia ajattelijoita.
Enkä tarkoita, etteikö siitä alustakin olisi hyvä puhua ja kirjoittaa, ehdottomasti on. Emme todellakaan ole vielä(kään) sellaisessa kohdassa, jossa äitiys olisi jotenkin käsitelty. Yhä edelleen tarvitsemme mahdollisimman monipuolista- ja ulotteista kerrontaa siitä mitä kaikken lapsen saamiseen liittyy. Tarina vanhemmuudesta on yksityinen ja julkinen, syvästi henkilökohtainen ja silti universaali. Jokainen tarina on omansa, mitään yhdenlaista matkaa tai kokemusta ei ole.
Siksi itsekin luin Anni Saastamoisen Muuttumisleikin heti kun se ilmestyi.
Saastamoisen teos on rauhallinen, hauska ja koskettava kuvaus lapsen haluamisesta ja äidiksi tulemisesta. Se piirtää yksityiskohtaisen kuvan siitä valtavasta tunteiden, ajatusten ja kysymysten kirjosta, jota mahdollinen vanhemmuus pitää sisällään. Varovaisesta ja aaltoilevasta toiveesta tulee todellinen halu, sitten vimmainen ja kalteva yritys, ja lopulta raskaus ja vanhemmuus, eikä Saastamoinen pelkää puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Tarkkakatseinen kerronta pitää otteesaan vaikka omalla kohdallani kaikesta tästä tuntuu olevan ikuisuus, ja toisaalta vain silmänräpäys, sydämenlyönti. Etenkin synnytyskohtaus on todella taitavasti kirjoitettu, se on jumalauta tapahtumien tapahtuma. Se on niin uskomaton tapahtuma, että tuntuu järjettömältä, miten siitä selviää hengissä.
Lukiessa ilahduin siitäkin, että löysin teoksen sivuilta myös oman kirjani, ja nauroin ääneen, kun kirjan perusteella piirtyi kuva eheästä, rauhallisesta ja tuotteliaasta äidistä, joka pystyi kirjoittamaan ja ajattelemaan, vaikka lapsi oli pieni. Saatoin kyllä toisinaan kirjoittaa ja ajatella, mutta omissa muistikuvissani esikoiseni ensimmäinen vuosi oli tunteiden, tuntemusten, hormonien ja univelan sekamelskaa jossa mentiin (lue: selviydyttiin) päivä ja etenkin yö kerrallaan. Toisen kohdalla oli kyllä sitten rauhallisempaa, adaptaatio vanhemmuuteen kun oli jo tapahtunut, mutta eheäksi en sitäkään aikaa kutsuisi haha.
Kiinnostavan teoksesta teki juuri se, miten erilaiset meidän matkamme ovat olleet, ja miten paljon minä silti juuri tunnetasolla tunnistin. Tulin aika nuorena suunnittelematta äidiksi eikä minulla liittynyt aiheeseen juuri mitään odotuksia tai pelkoja, vauva söi ja nukkui hyvin, meillä oli enemmän kuin tiivis tukiverkko. Silti minäkin olin Saastamoisen tavoin jatkuvasti herkillä ja vähän sijoiltani, onnellinen ja yksinäinen, väsynyt ja keskittynyt, usein jotain liikaa tai liian vähän, jatkuvasti jotain.
Olen monesti kirjoittanut siitä, miten iloinen olin, ja olen yhä, että se kaikki jotenkin vain tapahtui, ettei minulla ollut aikaa pohtia ja pähkäillä ja murehtia. Myöhemmin, keskenmenon ja toisen lapsen myötä ymmärsin vielä paremmin, miten vähän tämän asian äärellä voi mitään ennakoida tai suunnitella. Ja: miten vaikea on löytää riittävät sanat. Niiden löytämisessä Saastamoinen sen sijaan on todella taitava.
Vaikka en noina päivinä ollut kykenevä kohtaamaan ketään, kaipasin niin kipeästi jonkinlaista kannattelua, että se tuntui pimeältä.
Samanaikaisesti rakastin pientä perhettämme, pientä lastamme ja sitä, miten puolisoni oli isä.
Kaikki nämä kokemukset olivat samanaikaisesti tässä ja totta, minä olin ristiaallokossa ja repaleina.
Toisinaan olen yhä.
//
Äidiksi tuleminen on ihme, järistys, oman elämän vallankumous, jonka jäljet ovat minussa yhä, ja tulevat aina olemaan. Kehoni muistaa ihon alaiset liikkeet ja imetyksen hiertämät nännit, valvotut yöt ja itkuiset aamut, se muistaa synnytyksen kauhun ja voiman, jonkin eläimellisen ja sanattoman tason, ja ennen kaikkea lasteni ensimmäiset katseet ja tuoksut, loputtoman pitkät iltapäivät ja ohikiitävät kuukaudet ja vuodet, se kurotttaa heitä kohti yhä, hamuaa lähelle ja syliin, nuuhkimaan ihoa ja hiuksia. Se palautuu aina uudelleen sen äärelle, että minä olen todella tehnyt nämä ihmiset, että jotain näin ainutkertaista ja loistavaa on saanut alkunsa minusta ja puolisostani.
Ja vastauksena Saastamoisen kirjassa esittämään kysymykseen: kyllä, yhä puolet minusta ajattelee mitäköhän lapseni tekee tai ajattelee tai miten hän voi, mutta nykyään se on erilaista, joustavampaa ja pehmeämpää, ja paikoin myös raastavampaa, kun lapsi haluaakin minusta etäälle, haluaa haastaa, vetäytyä ja käpertyä. Hänellä on oma maailmansa, johon minä en aina kuulu. Ja sitten kun sitä vähiten odottaa, hän tuleekin takaisin lähelle ja kysyy: lähdetäänkö Tukholmaan?
//
