//
Pääsen pois ainoastaan menemällä vielä pidemmälle.
Kolmekymmentä vuotta sitten Bea Uusma varasti eräissä juhlissa kirjahyllystä kirjan.
Kymmenen vuotta sitten hän kirjoitti teoksen nimeltä Naparetki. Minun rakkaustarinani.
Sain Naparetken joululahjaksi, ja luin kirjan jouluyönä, yhdeltä istumalta, oli mahdoton lopettaa.
Naparetki etsi vastausta kysymykseen miksi vuonna 1897 kuumailmapallolla pohjoisnavalle yrittäneet kolme miestä, Salomon August Andrée, Nils Strindberg ja Knut Frænkel, kuolivat arktisella Valkosaarella keskellä Jäämerta. Mitä siellä tapahtui, missä järjestyksessä ja kenelle?
Valkosaari. on tuon teoksen itsenäinen jatko-osa. Se vie lukijan takaisin keskelle valkoista kylmää, keskelle hiljaista yksinäisyyttä, takaisin päiviin ja tunteihin, jotka eivät jätä Uusmaa rauhaan.
Hän haluaa palata saarelle ja tehdä siellä arkeologisia kaivauksia, apunaan koira, joka pystyy haistamaan luun syvältä maan alta. Hän haluaa palata saarelle, joka on armottomien olosuhteidensa takia yksi maailman vaikeimmista paikoista päästä. Ja vielä vaikeampaa kuin saarelle pääseminen, on saada lupa saarella käymiseen. Saari on suojelukohde, jossa ei saa edes poimia maasta kiveä. Ainoa keino saada lupa, on koota oma tutkimusretkikunta.
Olen kirjoittanut viiden vuoden ajan lupahakemusta Valkosaarelle tieteellistä retkikuntaa varten.
Käsittelyaika on vuosi. Minulla on vain yksi mahdollisuus kysyä lupaa, ja minun on saatava heidät vastaamaan anomukseeni myöntävästi.
Samalla kun Uusma puskee itseään läpi mahdottoman projektin, myös lukija katoaa tuohon kaninkoloon. Uusman tutkimus on yhtä aikaa aivan järjetön ja täysin looginen, hänen pakkomielteensä saada vastaus mysteriin hurja ja inhmillinen. Se, mitä kolmelle miehelle tapahtui, on yksi, ja se, mikä Uusmaa ajaa, on toinen, ja teoksessa nämä kaksi kietoutuvat kiehtovalla tavalla toisiinsa.
Vuodesta toiseen hän palaa arkistoihin ja todistusaineistoon, kahlaa läpi kaiken tiedon mitä hänellä näistä miehistä ja heidän matkastaan on, sukeltaa aina vain syvemmälle kysymyksiin jotka hän on jo kysynyt, pyytää apua ja kysyy neuvoa, löytää uutta ja hylkää vanhaa, kirjoittaa kaiken uudestaan ja uudestaan, lopulta myy asuntonsa ja palaa Valkosaarelle, vielä yhden kerran.
Olen etsinyt koko ikäni jotain. Olen uskonut, että sen jokin löytyy Andrée-retkikunnan tarinasta. Entä jos olenkin väärässä?
Samoin kuin Naparetki, myös tämä teos on harvinaisen omalakinen ja kaunis.
Se on kuin romaani, henkilökohtainen muistikirja, tutkimuspöytäkirja, pitkä essee, tietokirja ja valokuvateos yhtä aikaa.
Se on pakahduttava, surullinen, jännittävä ja kirkas kertomus kahdesta matkasta ja arvoituksesta.
Lokakuun 9.päivä 1897. Valkosaaren tuulisella kivisellä rannalla makaa kolme kuollutta miestä. Pian lumi peittää heidän ruumiinsa, jotka muuttuvat hitaasti hohtavan valkoisiksi.
Sitten kaikki pimenee.
//
