Kirkkaus

Tätä olen miettinyt: kuinka paljon maailmassa on kirjailijoita joista en ole koskaan kuullutkaan? En osaa edes arvioida määrää. Kymmenentuhatta? Satatuhatta? Kuinka monta kirjailijaa maailmassa on ylipäätään?

Tämän tunnustan: en ollut koskaan ennen elokuuta kuullutkaan Riitta Jalosesta. Jos ottaa huomioon että äitini on kirjallisuudentutkija ja lapsuudenkotini tuhansine kirjoineen sen mukainen, että olen opiskellut yliopistossa kirjallisuutta, työskennellyt useamman vuoden isossa kustantamossa ja kirjailijanakin jo aika kauan, lukenut aikuisiällä satoja romaaneja, on kaksitoista romaania julkaisseen Riitta Jalosen kokoinen aukko elämässäni oikeastaan ihme.

Mutta tämän tiedän nyt: Riitta Jalosen Kirkkaus on häikäisevä romaani, yksi parhaista pitkään aikaan. Se vaatii lukijalta keskittymistä, vaatii hienovaraisesti mutta päättäväisesti tilaa itselleen, elää ja hengittää siinä tilassa, lähes hypnotisoi.

 

Kirkkaus kertoo uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta (1924-2004), vähävaraisen perheen lahjakkaasta ja yksinäisestä tyttärestä, surua ja kuolemaa mukanaan kantavasta, olemattomin perustein mielisairaalan suljetusta, rohkeasta ja palkitusta kirjailijasta.

Jalonen kirjoittaa upeasti, kuin vaiston varassa, sisältä käsin, kuin olisi täysin sanojen ja tarinan vietävänä, ja silti kokonaisuus on ihailtavan hallittu ja varma. Surullinen, kaunis, täysi.

Avonaisesta ikkunastani näen, kuinka molemmat sisareni hukkuvat uudelleen, mutta nyt yhtä aikaa, Isabel ensimmäistä kertaa ja Myrtle toisen kerran. Siskot seisovat vieretysten, molempien hiukset ovat märät, niin kuin onnettomuus olisi sattunut vastikään, eikä kuolema olisi ehtinyt kuivata kummankaan tukkaa.

Paitsi selviytymisestä, romaani kertoo myös kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta, mielen sisäisen ja ulkopuolisen todellisuuden yhteentörmäyksestä, naisesta kenellä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin kirjoittaa, koska vasta silloin maailmasta tulee ymmärrettävä.

Tiesin joutuvan kohtaamaan ihmisiä jotka sanovat minulle mitä vain, rumaa ja kaunista, niin kuin tähänkin mennessä. Olisi opittava ymmärtämään uudelleen tuttujen ja tuntemattomien puheita, ilmeitä ja eleitä. Jos en ymmärtäisi niitä, en osaisi muuttaa niitä kertomuksiksi. Sisälleni oli sairaalavuosien aikana syntynyt liuta ihmisiä. Olin varma että kirjoittaisin vielä heistä. He olivat kotini.

Romaani on niin erityinen ja vahva, että uskon sen lumoavan kenet tahansa (kuten on onneksi jo tehnytkin) jolla on aikaa todella keskittyä lukemaansa, ei ainostaan lukea vaan myös elää jokin kirja lause lauseelta läpi. Mutta varsinkin meille jotka kirjoitamme, on se myös turvallinen satama, lohtu. Kirjoittamisen pakottava, upottava voima ja oman äänen kuuleminen tuhansien joukosta, niiden synnyttämä yksinäisyyden ja oman tilan jatkuva tarve, on osa tätä työtä eikä sitä vastaan pidä tapella.

On uskallettava upota, on uskallettava katsoa pimeään ja luottaa kirkkauteen, jotta tarinoilla on mahdollisuus syntyä, tulla kerrotuiksi. Tämän ymmärsi Janet Frame, ja tämän totisesti on ymmärtänyt Riitta Jalonen.

Kätken suuren määrän erilaisia lintuja sisälleni ja etsin niille jokaiselle oman äänen.

 

 

 

Yksi kommentti artikkeliin ”Kirkkaus

  1. Päivitysilmoitus: 2016 | Helmi Kekkonen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s