Tästä on vaikea puhua

 

Minua pelottaa kirjoittaa sivuuttamisesta ja tunteista ja ylitöistä ja masennuksesta ja hermoromahduksesta, koska olen yhä vakuuttunut siitä, että haavoittuvuuden myöntäminen saa minut näyttämään heikolta eikä vahvalta. Minua pelottaa vahvistaa, että olen nuori ja söpö eikä minulla ole valtaa. Minua pelottaa myöntää kaikki vaikeat asiat, kaikki pahat asiat, kaikki epämiellyttävät asiat. Minua pelottaa puhua tästä kaikesta ja paljastaa itseni. Minua pelottaa, että minua säälitään. Että minua paheksutaan. Että minulle huudetaan. Minua pelottaa olla nainen, joka aiheuttaa häiriötä. Tai nainen, joka ei aiheuta häiriötä tarpeeksi. Minua pelottaa. Mutta teen sen silti.

 

Jos olisin lukenut Emilie Pinen omakohtaisen esseeteoksen (tai voiko muunlaista esseeteosta kuin omakohtaista olla olemassakaan?) Tästä on vaikea puhua viisi tai puhumattakaan kymmenen vuotta sitten, ennen kuin luin Joan Didionia, Maggie Nelsonia tai Rachel Cuskia, ennen Koko Hubaran teosta Ruskeat tytöt, Minja Koskelan teosta Ennen kaikkea feministi tai Roxane Gayn teosta Bad Feminist, ennen kuin katsoin Girlsiä tai Fleabagia, olisin varmasti ollut räjähtää onnesta.

Olisin kertonut siitä jokaiselle vastaantulijalle, kehottanut ihan jokaista lukemaan ainakin sen esseet Muistiinpanoja veren vuotamisesta ja muista rikoksista sekä Jotakin minusta, tutustumaan niiden älykkääseen, koskettavaan, takkanäköiseen ja upeasti henkilökohtaisen yhteiskunnalliseen liittävään kerrontaan. Ja kehotan nytkin, mutta koska luojankiitos asiat myös mullistuvat ja muuttuvat, erilaisille äänille ja katseille annetaan vihdoin edes vähän enemmän tilaa ja feministisestä tavasta tarkastella maailmaa on tullut jollain tapaa osa myös valtavirtaista diskurssia, ei tämä kirja enää, toukokuussa 2020, ole aivan niin järisyttävä. Ja se on tietenkin hyvä asia. Eikä millään muotoa vähennä sitä tosiasiaa, että se on hurjan tärkeä, kiinnostava ja hieno teos.

 

Emilie Pine on nykydraaman apulaisprofessori University College Dublinissa, sekä toimittaja ja kirjailija. Irlannissa vuoden kirjaksi 2018 valittu Tästä on vaikea puhua käsittelee hänen suhdettaan alkoholisti-isään, lapsettomuuteen, seksuaalisuuteen, naiseuteen, feminismiin sekä yhteiskuntaan. Hän tarkastelee rohkeasti ja rajustikin kaikkia niistä syitä, kerroksia ja säikeitä, jotka sitovat hänet kipeään kasvuun aikuiseksi, naiseksi omassa ajassamme, ihmiseksi, joka on yhtä aikaa äärimmäisen herkkä ja älykäs, hauras ja nälkäinen. Tekstit herättävät valtavan joukon tunteita aina hämmennyksestä ja turhautumisesta samaistumiseen ja iloon.

Uskomattoman luja rakkaus itsekästä ja sairasta isää kohtaan on teoksen vaikeimpia tekstejä, ainakin minulle hankalasti sulateltava ja paljon kysymyksiä herättävä. Samalla kokoelman avaustekstinä se rakentaa hienon pohjan tulevalle, sille miten monin tavoin kivikkoinen ja surullinenkin Pinen matka aikuisuuteen on, sekopäinen ja yksinäinen nuoruus piirtyy esiin todella viiltävänä. Vahvasta henkilökohtaisesta, lähes intiimistä tyylistä huolimatta, jonka Karoliina Timosen käännös upeasti tavoittaa, tai juuri sen vuoksi, Pine onnistuu näyttämään myös ne syvälle piirtyvät historialliset ja yhteiskunnalliset rakenteet, jotka vaikuttavat etenkin naisen elämään.

 

En ole vieläkään aivan varma, mitä ajatella näistä kokemuksistani. Minun on vaikea päättää, kuinka ne luokittelisin, ja jopa se, kutsunko niitä ”raiskauksiksi”. En halua vähätellä väkivaltaa, jota muut naiset ovat heitä raiskattaessa kokeneet, enkä ole vieläkään varma, voinko väittää kokeneeni samaa, olenko kärsinyt tarpeeksi ansaitakseni sen leiman. Sen lisäksi tunnen syyllisyyttä siitä, etten ilmottanut näistä miehistä kenellekään ja sen vuoksi he ovat voineet tehdä jotakin pahempaa jollekin toiselle. Vaikka kenelle minä olisi voinut heistä ilmoittaa? Ei minulla käynyt mielessäkään, että minua olisi uskottu ja kertomani otettu vakavasti. Enkä usko siihen vieläkään.

Toisen raiskauksen jälkeen kysyin siltä mieheltä, miksi hän teki niin. Hän käänsi päätään, ja tämän minä muistan kristallinkirkkaasti: The Prodigy soi stereoissa, ja mies sanoi: ”Sinussa vain on jotain sellaista, tulee sellainen fiilis.” Kannoin tuota vahingollista selitystä mukanani, säilöin sitä sisälläni vuosikymmeniä. Minussa on jotakin sellaista. Ja itkin siinä feministisessä kokouksessa kaikkien niiden vuosien jälkeen, kun tajusin, että se ”fiilis”, joka minusta tuli, johtui yksinkertaisesti nuoruudestani, haavoittuvuudestani ja naiseudestani.

 

En osaa sanoa koska olemme siinä pisteessä (vai olemmeko koskaan), ettei tämänkaltaisia, häpeää ja pelkoa häpeämättömästi käsitteleviä, rakkautta, äitiyttä ja kehollisuutta rehellisesti ja armollisesti kuvaavia tekstejä enää niin kipeästi tarvittaisi. Vaikka kuten sanoin, on Pinen ääni myös onneksi osa jatkumoa, joka on minulle henkilökohtaisesti mutta ennen kaikkea maailmalle ja sen kehitykselle välttämätön; toivon sen jatkuvan ja jatkuvan, kantautuvan lasteni ja heidän lastensa mieliin ja sydämiin.

Maailma muuttuu vain hiljaisuuden portteja avaamalla, uskaltamalla kohdata uusi ja tuntematon, oli kyse sitten yksilön tai yhteisön tarinasta, vanhemmuudesta, väkivallasta, rakenteista tai niinkin arkisesta asiasta kuin kuukautiset.

En tiedä kuinka moni huomasi tai huomattuaan sen enempää ajatteli, mutta kirjoitin viikon alussa tekstin, joka alkoi pms-oireiden ja kuukautisten kuvaamisella, ja kirjoitin sen kaiken vauhdilla, siten kuin joskus päivien aikana kerääntyneet ajatukset minusta ulos kirjoittuvat, asiaa juurikaan ajattelematta, ja sen huomattuani ilahduin: ainakin omalla kohdallani olen vihdoin oppinut puhumaan kuukautisista samaan sävyyn kuin vaikkapa päänsärystä tai veroilmoituksesta, ei kovin kivasta mutta väistämättömästä ja eri tavoin merkittävästäkin osasta elämää.

 

Minulla on verta vuotava keho. Kerran kuussa se litisee verestä märkänä ja kuumana. Tuo veri valuu siteen ohi, se tahrii farkkujeni haarovälin, se tippuu kylpyhuoneen lattialle, kun unohdan vaihtaa tamponin. Se on epämukavaa ja sotkuista ja tarpeellista ja elämää sykkivää ja litimäräksi kastelevaa ja kunnioitusta herättävää. Ja se on punaista. Ja se on räikeää. Se on minun.

 

 

 

6 kommenttia artikkeliin ”Tästä on vaikea puhua

  1. Harmittaa kovin, että Lit jouduttiin perumaan. Olisin ollut erityisen kiinnostunut kuulemaan tämän kirjan vastaanotosta Irlannissa. Niin suuri rohkeus kirjoittamisessa kun mitä tässä teoksessa on ei varmasti Irlannissa ole ihan kakkupala.

    Tykkää

    1. Todella harmittaa (tästä ja monesta muustakin syystä, niin upeat vieraat oli)! Mietin tuota samaa, mutta mitä oon lukenut arvioita niin todella hyvän ja kannustavan vastaanoton on saanut, jopa ihan ylistäviä kritiikkejä, mutta myös sitä, mitä itsekin paikoin mietin, että teksteissä läsnä voimakas tunne siitä että nyt puhutaan tästä, mutta lopulta kovin paljon (ainakaan uutta) ei tule sanotuksi. Mutta Pine kirjoittaa niin hyvin ja sujuvasti että oli kyllä ilo lukea. Samaan aikaan Irlannissa ilmestyi Sinead Gleesonin saman henkinen Constellations, mikä kuulema todella upea myös, kiinnostaa!

      Tykkää

  2. Irlantilainen ystäväni antoi minulle viime kesänä lahjaksi Pinen ja Gleesonin kokoelmat, jotka luin perkkäin ja ne menevät sen takia nyt mielessäni vähän sekaisin. Molemmat hienoja, vaikuttavia, rohkeita, molemmissa keskeisenä teemana naisen ruumis, joka ei vieläkään ole hänen omansa, vaan aina myös vähän yhteisön. Pine on mielestäni näistä kahdesta kärkevämpi, poliittisempikin, mutta molempien teksteissä yksityinen ja yleinen kyllä limittyvät (niin kuin ne tapaavat limittyä naisen elämässäkin.)

    Jos nyt uskallan ystäväni kautta irlantilaiseen kulttuurin tutustuneena jotain sanoa naisen asemasta siellä sanoisin, että se ei ole niin yksiselitteisen huono kuin voisi meidän pohjoismaisesta näkökulmastamme esim abortti- ja avioerolainsäädännöstä päätellä. Naisen asemaan Irlannissa sisältyy ristiriitoja, aivan kuten Suomessakin: onhan Suomikin samaan aikaa yksi maailman tasa-arvoisimmista yhteiskunnista – JA EU.n toisiksi vaarallisin paikka naisille mitä lähisuhdeväkivaltaan tulee.

    Käsitykseni mukaan Irlannissa, aivan kuten Suomessa, on (ehkä köyhän ja agraarin historian peruja) arvostettu ”hyviä työihmisiä” ja siinä mielessä vahvalla naisella on ollut paikkansa yhteisössä. Siis myös aktiivisesti osallistuvana tekijänä, ei vain jonkinlaisena koristeena. Ehkä Pine ja Gleeson rohkeudessaan ja suoruudessaan tulevat tästä kulttuurista, en tiedä.

    Tykkää

    1. Mua tosiaan kiinnostaa tuo Gleeson! Jostain luin että olisi ehkä hieman kaunokirjallisempi kuin tämä, tykkään sellaisesta tyylistä esseissä. Mutta hieno tämäkin, ehdottomasti.
      Tuliko muuten mun tekstistä olo että vertailin tms Irlantia ja Suomea keskenään, vai siis ihan vaan omaa pohdintaa teosten äärellä?

      Tykkää

      1. Joo, Gleeson on kaunokirjallisempi minustakin.

        Naisen asema Irlannissa -pohdinta oli kommenttia Omppu Martinille, joka omassa kommentissaan nosti esiin Pinen kokoelman vastaanoton Irlannissa.

        Liked by 1 henkilö

  3. Sorry tulee vähän pätkissä. Mutta siis joo yritin sanoa että mun Irlanti-tuntemuksellani ei jotenkin ole niin yllättävää että juuri sieltä tulee tällaisia kirjoittavia naisia. Onhan Anne Enrightkin suoruudessaan ja kaunistelemattomuudessaan sukua Pinelle ja Gleesonille.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s