Bechi

Avioliittoloman jälkeen he palasivat viimeisen kerran kibbutsille, pakkasivat vähät tavaransa ja lähtivät Helsinkiin. Kaikki tapahtui alle kolmessa kuukaudessa, ja paljon vähemmällä raivoamisella kuin Shoshanan edellinen lähtö. Ehkä jopa hymyssä suin, toiveikkaana kuin typerä lapsi. Shoshana lähetti vanhemmilleen kirjeet, missä ilmoitusluontoisesti totesi avioituneensa ulkomaalaisen miehen kanssa ja poistuvansa maasta ikihyviksi. Ja olevansa tätä nykyä Shoshana Meriluoto. Hän ilmoittaisi uuden osoitteensa heti kun olisi asettunut.

’

Olen rakastanut Koko Hubaran tekstejä yli kymmenen vuoden ajan, aina hänen Ima de Falaise – blogista Ruskeisiin tyttöihin.

Harvalla kirjoittajalla on teksteissään yhtä voimakas lataus, kertomisen ja myös osoittamisen halu, mutta siten ettei teksti lyö päälle ja jätä alleen, vaan herättää, havahduttaa ja vie mukanaan. Taito täyttää kerronta tunteella ja vimmalla ja silti säilyttää siinä rauha ja kirkkaus.

Olinkin siis pakahtua ilosta ja vähän ylpeydestäkin, kun reilu vuosi sitten sain esilukea hänen esikoisromaaninsa käsikirjoituksen. Bechi oli upea silloin ja se on upea nyt, ja niin kauniskin vielä; harva kansi tekee kaltaisen vaikutuksen.

’

Bechi on kolmekymppinen helsinkiläinen, joka kertoo äidilleen Shoshanalle olevansa raskaana. Äiti on syntyperältään jemeninjuutalainen, kuuluisa kirjailija, jonka romaani ”Shoshana Aiyn. kävi täällä” on saavuttanut Suomessa lähes kulttiteoksen maineen.

Hubaran yhden päivän romaani repii auki äidin ja tyttären suhteen ja kuljettaa tarinan samalla läpi vuosikymmenten mittaisen matkan sukupolvien ja kulttuurihistorioiden läpi. Niin mielenterveys, seksuaalinen väkivalta, rasismi kuin vanhemmuuskin piirtävät säikeensä naisten tarinaan, jossa jokaisella on oma osansa ja osattomuutensa.

Teoksen teemat ovat laajoja, monimutkaisia ja syviä, ja vaikka jokainen niistä kannattelisi kokonaista kirjaa ihan yksinkin, ovat ne tässä ikään kuin sytytyslankoina tapahtumien välillä, yhtä ei ole ilman toista, ja se tekee tästä paitsi vaikuttavan, myös tärkeän romaanin:

kun me puhumme suostumuksesta me puhumme seksuaalisesta väkivallasta me puhumme mielenterveydestä me puhumme sukupolvien ketjusta me puhumme yhteiskunnan rakenteista me puhumme rasismista me puhumme ihmisestä me puhumme rakkaudesta.

’

Ja silti, kaiken tämän keskellä ja jälkeen, minä ajattelen, että se mikä minuun lopulta tekee isoimman vaikutuksen, on teoksen kieli. Se on niin ilmaisuvoimaista ja rikasta, kaunista ja rujoa, anteeksipyytelemätöntä ja poukkoilevaa, hallittua ja rytmikästä, etten oikein tiedä toista. Tulee tunne, että Koko saattaa kirjoittaa mitä tahansa ja silti minä tunnistaisin sen juuri hänen kirjoittamaksi. Sellainen on oikeasti todella harvinaista. Olla tunnistettava ja silti yllättävä. Surullinen ja hauska. Viiltävä ja fiksu. Levoton ja tarkka.

Shoshana Ayin. karjui niin kovaa, että hänen äänensä ensin helähti kuin viinilasi, sitten särkyi, sitten katosi kokonaan. Hän karjui vielä senkin jälkeen kun ääntä ei enää tullut. Ei itkenyt, mutta silmistä valui kyyneleitä. Hänen äitinsä Rivka ja tämän ystävät Chaya ja Shifra tujiottivat Shoshanaa suu auki. Shoshana ei ollut koskaan aiemmin kuullut sellaista hiljaisuutta, nähnyt noita kaikkitietäviä juorukelloja sanattomina.

Kaikki muut paitsi Rivka tapasivat kutsua Shoshanaa Shoshanaksi. Rivka kutsui Shoshanaa Sha’ameksi. Se oli outoa, ihan kuin hän olisi tarkoittanut jotakin toista tyttöä Shoshanan vieressä tai takana. Tai ennemmin jossain kaukana edellä, korkeammalla. Hyvinkasvatettua, kilttiä tyttöä. Sellaista, joka ei puhu paljoa, leipoo leipää rytmikkäästi ja pyyhkii murut märällä peukalolla lukuisten lastensa suupielistä.

’

Ja sitten vielä, yksityiskohtien taju. Sen voisi kuvitella olevan yksinkertaista tai itsestään selvää, että yksityiskohdista rakentuu kokonaisuus, mutta miten vaikeaa se onkaan, valita juuri oikeat ja juuri oikea määrä, vahvistaa niiden avulla kerrottua lähes huomaamatta.

Maata viistävä, täysi vaippa hätääntyneen taaperon yllä, surullisen äidin katse jota lapsi tavoittelee huutamalla kato tää äiti, kato tää, niin kuin kaikki maailman lapset kaikkialla tekevät. Hampaiden välejä puhdistavat pitkät, kuperat kynnet, suu joka on niin kuiva että on pumpulisuu. Miten pahimmalla hetkellä aataminomena kolahtaa solisluuhun, miten silloin ei voi kuin maata selkäranka mahdollisimman litteänä. Miten vastasyntynyt vauva on repsottava, holtition, eritteinen, täydellinen, miten äiti voi kaivata lastaan koko kehollaan ja silti haluta astua laivaan ja kadota kokonaan.

Kuvat ja hetket jäävät mieleen, jättävät jäljen. Kuten tekee koko tämä romaani.