Pieni elämä

 

Silloin Willem oli katsonut Judea ja tuntenut samaa kuin joskus, kun hän oikein juurta jaksaen pohti Judea ja sitä, millaista elämää tämä oli elänyt: sitä olisi kai voinut sanoa murheellisuudeksi, mutta se ei ollut mitään säälivää murheellisuutta, se oli suurempaa ja tuntui sulkevan sisäänsä kaikki ponnistelevat ihmisparat, miljardit hänelle täysin vieraat, jotka kaikki elivät elämäänsä, ja tähän murheellisuuteen sekoittui myös ihmetystä ja syvää kunnioitusta siitä, että ihmiset kaikkialla niin sitkeästi jaksoivat yrittää elää, jopa vaikeimpina mahdollisina päivinä, jopa kurjimmissa mahdollisissa olosuhteissa. Elämä on niin murheellista, hän ajatteli niillä hetkillä. Se on niin murheellista, ja silti kaikki elävät sitä. Kaikki me takerumme siihen, kaikki me etsimme lohtua.

 

Minä takerruin tähän Hanya Yanagiharan romaanin, etsin sen sivuilta lohtua, oikeasti melkein rukoilin toivoa, edes sen pilkahdusta, etten jäisi tarinan alle, kaiken sen kauhean ja surullisen, niin järkyttävän etten sellaista ollut osannut koskaan kuvitellakaan. Ja kyllä se pilkahti, hentona säikeenä ja hetkittäin vahvempana, matkan varrella ja lopussakin, silloinkin kun viimeisellä sivulla uskalsin itkeä, uskalsin koska vihdoin se oli ohi.

 

Neljä kaunista ja lahjakasta nuorta miestä asuvat New Yorkissa. Asunnot ovat nuhjuisia tai sijaitsevat vanhempien alakerrassa, bileet kestävät aamuun asti ja lounaat jaetaan tasan. Willem, Malcom, JB ja Jude ovat kuin ketkä tahansa hyväosaiset pojat, kohta jo miehet, aikuisuuden kynnyksellä, astumassa eteenpäin, tekemässä tiliä menneen kanssa, etsimässä omaa paikkaansa. Seksi, rotu ja raha ovat asioita muiden joukossa, keskustelut ovat älykkäitä, lempeitä ja kohteliaita, toisen tilaa kunnioitetaan ja haaveista puhutaan ääneen.

Suht tavanomaisen oloisena alkavan kasvutarinan ja ihanan newyorkilaisen tunnelman ylle kuitenkin pian lankeaa Juden lapsuuden kokoinen varjo. Aluksi se on vain aavistus, kuin särky jonka kanssa voi vielä elää mutta joka silti häiritsee, sivu sivulta yltyy kunnes lopulta räjähtää lähes sietämättömäksi. Tai ei, paikoin täysin sietämättömäksi. Niinä hetkinä kirja on tönäistävä sängyn alle, pyyhittävä hetkeksi pois mielestä, vaikka eihän siitä mitään tule. Kuvat seuraavat kaikkialle, jopa uniin. Hetkittäin toivon etten koskaan olisi kirjaa aloittanutkaan, oikeasti tuntuu etten kestä, en saa henkeä ja vatsaan sattuu, mutta sitten taas, jostain tulee valoa, happea, rakkautta, tarina vie mennessään ja on pakko jatkaa. Ja sitten onkin jo niin pitkällä ettei enää voi lopettaa vaikka mitä tapahtuisi, enkä enää haluakaan.

Hän tiesi sen elämästä nauttimisen hinnaksi: jos hän halusi olla avoin asioille, jotka nykyisin tuottivat hänelle mielihyvää, hän joutuisi hyväksymään hinnan. Sillä vaikka muistot olivat hyökkääviä, kun hänen elämänsä palasi mieleen sirpaleittain, hän tiesi kestävänsä ne, jos vain saisi samalla pitää ystävänsä, jos vain saisi säilyttää kyvyn ammentaa lohtua toisista. Hän mielsi sen jonkinasteiseksi halkeamaksi maailmassa, aivan kuin jotain haudattua olisi noussut usvana savisesta, myllätystä maasta ja leijunut hänen edessään ja odottanut, että hän tunnistaisi sen ja tunnustaisi omakseen. Tässä me olemme, ne tuntuivat sanovan hänelle. Luulitko tosiaan, että antaisimme sinun jättää meidät? Luulitko tosiaan, ettemme tulisi takaisin?

 

Moneen otteeseen kirjan yli yhdeksänsadan sivun aikana minä ajattelin että nyt jumalauta, tämä ei ole enää uskottavaa, ei yhdelle ihmiselle voi tapahtua näin paljon pahaa, näin paljon pahempaa kuin paha, jotain mille ei oikein ole edes sanaa, hyväksikäyttö, väkivalta, julmuus, eivät nekään riitä, mutta sitten tajusin että kuka minä olen sanomaan mikä on uskottavaa ja mikä ei, minä pumpulissa kasvanut ja rakkaudella ympäröity, ja mikä ylipäätään on tämä ainainen kaunokirjallisuudelle esitetty todellisuuden vaatimus, ettei fiktio saisi myös olla fiktiota, rikkoa ja venyttää rajoja, näyttää sen mitä kuvitella ei voi.

Koska aina on heitä, pienempiä ja suojattomia joita kukaan ei auta, ja siinä maailmassa lapsi voidaan rikkoa sillä tavalla tuhanteen osaan ettei mikään määrä rakkautta tee enää ehjäksi. Ei mikään määrä rahaa, turvaa, ystävyyttä ja tukea. Ei mikään.

Tiedän, tämä kuulostaa ihan hirveältä, musertavalta, enkä kiellä, sitä se todellakin on, mutta sitten kaikki se muu. Ystävyys, veljeys, rakkaus. Hellyys, toivo, rohkeus. Näissä miehissä on niin paljon, heidän ystävyytensä vuosikymmenten saatossa elävä. Kukaan heistä ei piirry yhtä eläväksi kuin Jude mutta jokaiselle heistäkin on tarina ja kuin vaivihkaa minä kiinnyn heistä jokaiseen, heidän tapaansa välittää ja huolehtia, yrittää  ja toivoa, minä katson Judea heidän kanssaan ja tunnen miten heidän sydämensä on räjähtämäisillään.

Yanagiharan kieli on rauhallista ja selkeää ja näin pitkässä kirjassa sen on oltavakin, mutta paikoittellen rytmi myös rikkoutuu ja virkkeet rönsyävät viehättävinä ja syvinä, mutta ei tämä ole kielen kautta rakentuva teos, tämä on tarinankerrontaa sen hienoimmassa muodossa, kokonainen elämä yhdessä kirjassa. Arto Schroderuksen suomennos on varma ja hyvä, hetkittäin hieman töksähtelevä, en ihmettelisi vaikka käännöksen kanssa olisi tullut hieman kiire.

 

Ammatillisella tasolla olen täydellisen hämmentynyt ja vaikuttunut siitä että tällainen romaani on ylipäätään mahdollista kirjoittaa, että joku on uskaltanut ja osannut. Se on, Kokon sanoin, realismissaan taianomainen. (Ja se, että Yanagihara on kirjan kirjoittamisen ohella käynyt myös päivätöissä on aivan käsittämätöntä. Supernainen.)

Lukijana olen poissa tolaltani, sillä tavalla että kun nyt viikko kirjan lukemisen jälkeen luen siitä muutaman arvion minä itken taas, kuvat tulevat jälleen, tuo pieni poika jolle koko maailma kerran käänsi selkänsä, jätti yksin syvimpään pimeään. En unohda häntä koskaan.

 

Ja niinpä yritän olla ystävällinen kaikelle mitä näen, ja kaikessa mitä näen, näen hänet.

 

 

 

 

 

 

6 thoughts on “Pieni elämä

  1. Voi mä niin toivoinkin että kirjoittaisit tästä kirjasta! Tasan tasan samat tuntemukset täällä, välillä piti vain heittää kirja pois ja yrittää hengittää ja estää sydäntä puristumasta ulos rinnasta, teki niin kovin kovin kipeää. Tätä kirjaa lukiessa varmaan vahvimmin ikinä koin kirjallisuuden empatiaa vahvistavan voiman (ja voi, toi vika lainaus tiivistää sen niin kauniisti).

    Toinen mulle hieman samanlainen lukukokemus (joskin ei yhtä vahva, vaikea kuvitella ees mitään mikä voisi olla!) oli Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneliä paljain käsin -trilogia, siinäkin sitä rakastui niiiiin eläväksi rakennettuihin hahmoihin jotka sitten rikottiin niin hirvittävällä tavalla. Ja silti ja siksi, se kaikki välittäminen ja lämpö hahmojen välillä. ❤

    Tykkää

    1. Kiitos, miten ihana kuulla että kirjajuttuja odotetaan!

      Ja niin, sydän todellakin puristui. Ja välillä olin ihan raivona kirjailijalle, tuntui ettei tällaista yksinkertaisesti saa tehdä. Mutta sitten juurikin tuo empatia ja se lohtu ja rakkaus. Eikä ikinä ole yhdenkään kirjan kohdalla tämänkaltaisesta lopusta tullut helpottunut olo.

      Olen kuullut paljon samaa Gardellin kirjoista mutta en ole niitä lukenut, aion kyllä, nyt vielä varmemmin!

      Tykkää

    1. Ymmärrän hyvin. Mä en onneksi tiennyt mitään etukäteen, muuten olisi ehkä jäänyt lukematta. Mutta kuten sanoin, oon onnellinen että luin, ajattelen sen hahmoja edelleen ja hämmästelen sitä että tällainen kirja on olemassa, mutta kyllä se myös musersi, todella. Eli en uskalla sanoa että lue! Ehkä kuiskata 🙂

      Tykkää

  2. Minulla on tämä kesken nyt! En ollut lukenut yksityiskohtaisia arvioita, sen verran kirjasta kuullut, että päättelin olevan tutustumisen arvoinen. Otin sen toiveikkaasti kuukauden residenssijaksolle lukuromaaniksi, että ”saisin lomaa omasta kirjoittamisesta illan hämärinä hetkinä”. Just. Viimeksi eilen itkin kirjan kanssa ja yöllä säpsähdin hereille Judea miettien. Ja tunnustan, että en pystynyt lukemaan kaikkea lapsuusvuosista, en vaan pystynyt. Ne kuvat ja se kaikki kauheus tulee niin helvetin elävänä sivuilta sisään. Mutta päällimmäisenä kunnioitus kirjailijaa kohtaan ja ihmetys ja kateuskin. Että tällä tavalla tehdään Kirja. Ja Henkilöhahmot. Hahmo tuntuu kyllä vähättelyltä tässä yhteydessä. Onneksi vielä on nelisensataa sivua jäljellä!

    Tykkää

    1. Joo ymmärrän täysin. Mä en itkenyt lukiessa kun olin niin järkyttynyt etten pystynyt mutta lopussa sitten oikein kunnolla. Vieläkin muistan kirjan tosi kirkkaasti. Ihmeellinen romaani. Koskaan en palaa sen äärelle mutta ikinä en unohda.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s